Project Cars 3 hylkää edeltäjiensä äärimmäisen realismin, ja keskittyy enemmän viihteellisempään kilpurointiin.
Slightly Mad Studios on ehtinyt reilussa kymmenessä vuodessa saada komeasti nimeä itselleen autopelifanien keskuudessa. Need for Speed: Shift -pelikaksikon jälkeen julkaistut Project Cars -pelit olivat kaikessa realismissaan erinomaisia ajosimulaattoreita. Kolmas autoprojekti ei kuitenkaan enää jatka edeltäjiensä linjalla, vaan on studion itsensäkin mukaan enemmälti jatkoa Shift-peleille.
Realismista on siis tingitty, mutta ei onneksi liikaa. Varikkopysähdyksiä ei tarvitse suunnitella, bensa ei lopu, eikä renkaiden lämpötila tai kuluneisuus ole mallinnuksessa mukana. Sen sijaan mukana on liuta aitoja ratoja korkeuseroineen, sekä jo edellisessä osassa loistanut säätilamallinnus, jota on kolmanteen versioonsa paranneltu entisestään. Kisat ovat lyhyitä pyrähdyksiä, joten kompromissit realismissa ovat sinänsä ymmärrettäviä, mutta jokainen enemmän ajanut tietää, kuinka paljon polttoaineen määrä tai kuluneet renkaat vaikuttavat ajokokemukseen. Olisi mukavaa, jos näitä voisi edes vaihdella ennen ajamista.
Muilta osin Project Cars 3 on mainion realistista simcade-ajelua. Autot käyttäytyvät kuin niiden olettaisikin, korin ja renkaiden asennolla on edelleen merkitystä, eikä idea ole onneksi vieläkään heitellä autoa mutkasta toiseen hurjassa sivuluisussa. Erityisesti laaja autovalikoima miellyttää. Oli alla sitten 1970-luvun Ford Escort tai tuoreempi Aston Martin, jokaisella autolla on oma luonteensa, mikä on opeteltava ajamisen kautta. Autojen ohjaamot ovat myös tarkkaan mallinnetut, mikä pääsee varmasti loistoonsa, jos peli joskus VR-tuen saa.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana Slightly Mad on keskittynyt padiohjauksen paranteluun. Luonnollisesti parhaan ajokokemuksen saa kunnon ratilla ja polkimilla, mutta peliohjaimella pelaaminen sujuu itse asiassa yllättävän hyvin ja intensiivisesti. Radan eri elementit tuntuvat kämmenpohjissa ja jopa vähän yllättäen eroavaisuudet autojen ohjauksessa ovat tuntuvia. Ilman rattiakin Project Cars kolmosesta saa siis yllättävän paljon irti.
Muitakin merkittäviä muutoksia sarjan aiempiin osiin on. Niistä näkyvin on pelin rakenteen muuttuminen. Kun aiemmin kaikki radat ja autot olivat heti kättelyssä käytettävissä, nyt pelin runkona on monesta muustakin pelistä tuttu ura. Yksinpelinä pelattava ura etenee turhankin tuttuja latuja pitkin, mikä tarkoittaa rahan keräämistä kisoista, sekä uusien autojen ostamista ja virittelyä. Omia ideoita yksinpelistä on turha etsiä. Moninpeli rajoittuu perinteiseen kilpa-ajamiseen, sekä aika-ajoon muita rataa pitkin aiemmin kiitäneitä vastaan. Vielä arviovaiheessa moninpeliä ei pystynyt valitettavasti tarkemmin testaamaan, sillä mitä ilmeisimmin pelin palvelimet eivät olleet vielä auki.
Project Cars 3:ta on hankala sanoa enempää. Pelimoottori itsessään on edelleen erinomainen, vaikka realismista onkin tingitty, mutta muutoksien seurauksena peliltä puuttuu kokonaan oma identiteetti. Kaikki tarjolla oleva on koettu jo Gran Turismoissa ja Forzissa. Se on hauska ja intensiivinen ajaa, kuten kilpailijansakin. Se on kaunis katsoa, kuten kilpailijansakin. Musiikin kytkee tosin mieluiten välittömästi pois kiusaamasta.
En osaa sanoa, kuinka paljon pelisarjan uudesta suunnasta on syyttäminen Slightly Madin nykyään omistavaa Codemastersia, sillä myös Dirt-sarjan vaikutteita on nähtävissä. Kaikesta huolimatta Project Cars 3 on kuitenkin hyvä peli, jota pelaa mielellään, mutta sitä on vaikea nähdä oman pelisarjansa jatko-osana. Kaikki pelin tarjoama on nähty ja koettu jo aiemminkin, mitä sarjan aiemmista osista oli vaikeampi sanoa.