Persona 3 Portable & Persona 4 Golden ovat maineensa veroisia kulttiklassikoita

Atluksen legendaarisen Shin Megami Tensei -roolipelisarjan rinnalta omaksi brändikseen ponnistaneet Persona-pelit ovat vuosien varrella keränneet mainetta ja kehuja myös Japanin ulkopuolella. Lukioelämän käänteitä ja sakean okkultistista maailmanpelastustarinaa yhteen nivoneet Revelations: Persona (1996) sekä Persona 2: Innocent Sin (1999) ja Persona 2: Eternal Punishment (2000) eivät valitettavasti ole tähänkään päivään mennessä päässeet eurooppalaisten pelaajien hyppysiin virallisina käännöksinä tai pelijulkaisuina. Atlus kuitenkin muutti julkaisusuunnitelmiaan suopeammaksi myös vanhan mantereen roolipelaajia ajatellen, kun Euroopassakin pelikauppoihin paukahtaneet PS2-klassikot Persona 3 (2006) ja Persona 4 (2008) olivat siivittämässä pelisarjaa kohti pelimaailman parrasvaloja.

Atluksen pitkään hioma Persona 5 (2016) vihdoin räjäytti potin osoittautumalla todelliseksi roolipelihitiksi, joka onnistui jalostamaan Persona-kaavaa entistä eeppisempään ja näyttävämpään suuntaan. Atlus on jatkanut viidennen Personan maineella ratsastamista laadukkailla Persona 5 Royal -erikoisjulkaisulla (2020) sekä vitososan tarinaa jatkavalla Persona 5 Strikersilla (2020), jotka ovat pitäneet pelisarjan nimen pelaajien huulilla. Persona-villitys tulee jatkumaan vielä vuoden 2023 alussakin, kun Atlus siunaa faneja moderneille konsoleille julkaistavilla kolmannesta ja neljännestä osasta veistellyillä Persona-remasteroinneilla.

PSP- ja PS Vita -käsikonsoleilla taannoin nähdyt Persona 3 Portable (2009) ja Persona 4 Golden (2012) tarjoavat nykyalustoille singahtaessaan kannettavaa pelaamista mahdollistavalla Switchillä kätevän tavan perehtyä näihin omalaatuisiin roolipeliklassikoihin. Tässä tekstissä avataan arvion nimissä kummankin pelin alkuasetelmia ja ominaisuuksia, joten puhtaalta Persona-pöydältä aloitusta toivovien kannattaa pohtia, verottaako arvion lukeminen mahdollista peli-iloa.

Persona 3 Portable alkaa, kun pelaajan itsensä nimeämä sankari tai sankaritar saapuu Iwatodai-kaupunkiin. Lukioelämä Gekkoukan-opinahjossa saa yllättäviä lisäsävyjä, kun päähenkilö saa tietää keskiyöllä käynnistyvästä Dark Hour -hetkestä, jolloin tavalliset ihmiset jähmettyvät tyhjästä ilmestyvien ruumisarkkujen sisälle, ja lukiorakennuksesta kasvaa taivaita hipova Tartatus-torni, jota Shadow-viholliset miehittävät. Onneksi tätä kaikkea ei tarvitse kohdata yksin, vaan Persona-olentojen hallinnan oppiva päähahmo pääsee mukaan SEES-järjestöön, jonka niin ikään lukioikäiset omia Persona-olentojaan komentavat jäsenet tutkivat Tartarusta kerros kerrokselta. Valitettavasti SEES-sakki ei ole ainoa taho, joka pystyy liikkumaan keskiyön tuntina vapaasti puhumattakaan kiinnostuksesta Tartaruksen salaisuuksia kohtaan...

Persona 3 Portable on juoneltaan ja teemoiltaan yllättävän hyvin aikaa kestänyt kokonaisuus, jossa meininki etenee päivä kerrallaan oppituntien monivalintakysymyksiin vastaamisesta vapaamuotoisempaan hengaamiseen koulukavereiden tai muiden iwatodailaisten voimahahmojen kanssa. Tutustuttavissa olevien hahmojen ja näiden tarinoiden moninaisuus kieltämättä yllättää, vaikka aikoinaan PSP-konsolille julkaistun Portablen rajoittuneisuus alkuperäiseen Persona 3 -peliin tai tästä tehtyyn FES-julkaisun tulee heti alussa esille. Portable-versio kolmannesta Personasta on hylännyt kerronnassaan hyödynnettävät animepätkät lähes kokonaan, ja tyylitellyt pysäytyskuvat alkuperäisestä kolmos-Personasta tekevät tästä Persona 3 -pelistä pikemminkin visual novel -vetoisen tekstilaatikkosulkeisen.

Suoraviivaistaminen ja yksinkertaistaminen näkyy ennen kaikkea siinä, että peliympäristöt eivät ole koluttavissa Tartaruksen käytäviä ja muutamia erikoismiljöitä lukuun ottamatta kolmiulotteisina, vaan maisemissa siirtyillään ohjaimen tatilla vilistävän kursorin ja Switchin ohjaimen Y-painikkeesta avattavissa olevan pikavalikon avulla. Ratkaisu toki sopii varsinkin Switchin omalla näytöllä pelattaessa, ja varsinkin ensimmäistä kertaa kolmannen Personan kyytiin kiipeävät varmasti osaavat arvostaa suoraviivaistamista.

Vuoropohjaiset taistot korkeintaan kolmen taistelutoverin kanssa etenevät hyvin samalla tavalla kuin muissakin Persona-peleissä. Päähahmo pystyy vaihtelemaan lennosta keräämiensä Persona-hahmojen välillä, ja viholliset saa iskettyä tainnoksiin näiden heikkoudet huomioivilla elementtitaioilla. Tarjolla on useampia lähinnä taistojen haasteellisuuteen kytkeytyviä vaikeustasoja, joista suopeammat antavat helposti lähestyttävän vaihtoehdon tarinan kokemisesta kiinnostuneille pelaajille.

Aikoinaan Persona 3 FES -version kanssa kovasti viihtyneenä taas koin pelaavani karsittua ja turhaan yksinkertaistettua versiota klassikkopelistä. PSP:n kolmiulotteiset grafiikat näyttävät jopa Switchin omalla näytöllä aika kehnoilta. Pökkelömäiset ja kulmikkaat hahmot eivät ole erityisen laadukkaan näköisiä vipeltäessään menemään Tartaruksen käytävillä, mutta Shoji Meguron säveltämä soundtrack ja japaninkielinen ääninäyttely kohentavat tilannetta. Eräs pelin alkupuolelle sijoittuva pomotaisto liikkuvan junan kyydissä onnistui luomaan dialogikohtauksissaan yllättävän tehokkaasti jännittävää tunnelmaa ääni- ja kuvasuunnittelunsa ansiosta, vaikka kyse ei ollut teknisesti kalvosulkeisia kummemmasta meiningistä pelaajan klikkaillessa tekstilaatikoita auki. Tämä kohta osoitti kieltämättä hyvin sen, että ajatuksella mietittynä ja toteutettuna vähemmän voi todellakin olla enemmän.

Persona 3 osoittaa olevansa edelleenkin tarinansa ja hahmojensa puolesta todellista ja jouhevasti etenevää klassikkokamaa. Ripeästi käynnistyvä seikkailu päästää pelaajan asettumaan lukioelämän laineisiin ja Tartaruksen tutkailuun jo alle puolen tunnin sisällä. Myös siihen syvään ja sakeaan Shin Megami Tensei - päähän sukelletaan miellyttävän nopeasti Tartaruksen vääristyneissä ja häiriintyneissä maisemissa, kun sankarit ampuvat itseään päähän Evoker-aseella (!) herättääkseen Persona-olennot taisteluiden aikana, ja näistä visuaalisista omituisuuksista rakentuva omalaatuinen tunnelma on kaikkinensa kestänyt aikaa hämmentävän hyvin. Tartaruksen yläkerroksiin siirtyvä ja jatkuvasti kierroksia julmilla juonenkäänteillä lisäävä tarina etenee koukuttavalla ja luontevalla tempolla. Päiväsaikaan tapahtuva iwatodailaisten tapaaminen ja auttaminen luo kiinnostavan kontrastin synkälle ja lohduttomalle painajaiselle, johon SEES-sakki sekaantuu Midnight Hourin aikana.

Valitettavasti Portable-julkaisun yksi keskeisistä puutteista liittyy juuri pelin tarinaan, sillä FES-julkaisussa aikoinaan mukana ollut The Answer -epilogi ei ole Portablen puolella mukana. Nimensä mukaisesti alkuperäisen Persona 3 -tarinan lohdutonta päätöstä avaava lisäkampanja olisi mielestäni kuulunut ehdottomasti mukaan täydelliseen Persona 3 -pelielämykseen, joka typistyy pelkän peruspelin mukanaolon takia astetta yksipuolisemmaksi kokonaisuudeksi. Portablen varsinainen lisäsisältö eli naispuolisella päähahmolla koettavissa oleva pääkampanja ei varsinaisesti paranna tilannetta, sillä uudella hahmolla seikkailuun liittyy lähinnä muutama uusi hahmo odottamaan tutustumistaan. Persona 3 Portable ei siis ole välttämättä se paras tapa nauttia tämän klassikkoroolipelin annista, mutta kolmos-Personan omalaatuinen tunnelma ja hurja päätarina ovat tässäkin muodossa kokemisen arvoisia.

Sitä vastoin toinen menneisyydestä kaivettu klassikko peli eli aikoinaan PS Vita -laitteella alkujaan nähty Persona 4 Golden tarjoaa kaikkea enemmän muinaiseen PS2-versioon nähden. Uudet Persona-apurit, vaatetukset, dialogit ja oheistekemiset omaa kasvimaata ja luolastoa myöten eivät kuitenkaan peitä alleen astetta hidastahtisemman ja monitasoisemman Persona-seikkailun vahvuuksia.

Nelososan alussa pelaajan nimeämä sankari saapuu maalaiskaupunki Inabaan aloittamaan uutta lukiovuotta tietysti kreivin aikaan. Kevätsateiden liottamaa ja sankan sumun verhoamaa Inabaa ravistelee poliittinen kolmiodraama, kun paikkakunnan pikkujulkkikset ovat jääneet kiinni jos jonkinlaisista kytky- ja vispilänkaupoista. Japanilainen valtamedia kiinnostuu Inaban ihmeistä siinä vaiheessa, kun yksi draaman osapuolista roikkuu kuolleena puhelintolpassa, ja ei aikaakaan, kun ensimmäisen uhrin löytänyt silminnäkijä roikkuu itsekin hirtettynä.

Päähenkilön luokseen asumaan ottanut Ryotaro-poliisisetä joutuu nostamaan kädet pystyyn käsittämättömän tuplamurhan edessä, mutta Inaban yliluonnollisesta puolesta vainun saanut päähenkilö tietenkin pääsee murhaajan ja tämän mahdollisten uusien veririkosviritelmien jäljille. Keskiyöllä televisioon aukeaa portaali toiseen maailmaan, johon myös murhaajalla on pääsy. Vielä hengissä olevat uhrit joutuvat TV-maailmaan vangeiksi omista alitajunnoistaan kumpuaviin painajaismaisiin tuttujen Shadow-vihollisten kansoittamiin luolastoihin, joista vankiparat pitäisi vapauttaa ennen seuraavaa kuolettavaa päälähetystä. Pelastusoperaatio toisensa jälkeen murhaajan henkilöllisyys alkaa valjeta, mutta samalla päähenkilön ja tämän kavereiden muodostama pelastusjoukko joutuu entistä syvemmälle yliluonnollisten tapahtumien ja todellisen maailman puolella käynnissä olevaan valtapeliin paniikin kasvaessa inabalaisten keskuudessa.

Neljäs Persona-peli tuntuu näin jälkikäteen katsottuna luonnolliselta askeleelta tarinansa ja teemojensa puolesta kolmannen ja viidennen Personan välissä. Kolmososan astetta synkempi ja lähtökohtaisesti astetta maailmanpelastusvetoisempi tarina on vaihtunut neljännessä osassa salaperäiseksi etsiväkertomukseksi, jonka totuuden jäljittämiseen ja toisaalta sen salailuun liittyvät teemat ovat toisaalta vahvasti läsnä myös viidennessä Persona-pelissä. Korruptoituneiden aikuisten harhaisista haaveista syntyneitä mielipalatseja penkovien Phantom Thieves -varkaiden edesottamukset tulivat mieleeni seuratessani, kun nelososan sankarit tekivät uhkarohkeita pelastusoperaatioita TV-maailmaan kaapattujen vankien mielistä kummunneissa luolastoissa.

On myös kiinnostavaa, että Persona 4:n tarina ja hahmot liikkuvat astetta voimakkaammin sekä harmaalla mutta myös henkilökohtaisella alueella. Päähenkilön Ryotaro-setä jahtaa samaa murhaajaa omasta viranomaisvinkkelistään, eikä tälle tietysti kannata puhua keskiyön televisiolähetyksistä tai yliluonnollisista asioista. Ryotaron nuori Nanako-serkku puolestaan kärsii etäisen isänsä pitkien työpäivien takia yksinäisyydestä, ja Ryotaro meinaa olla nesteessä median luomien paineiden sekä Inabassa liikkeelle lähtevien juorujen ja paniikin kanssa. Persona 4 osaa kiinnostavasti esittää pikkukaupungin sisäisiä jännitteitä niin lukiorakennuksen klikkien kuin kaupunkilaisten kesken, ja tähän sillisalaattiin lennähtävän sankarin ei auta muu kuin yrittää sopeutua uuteen toimintaympäristöönsä.

Hieman Twin Peaks -henkistä yliluonnollista pikkukaupunkikuvastoa perinteiseen roolipelaamiseen törmäyttävän Persona 4:n tahkoaminen etenee kuitenkin hyvin samalla tavalla kuin kolmannessa osassa. Koulussa opiskellaan ja tavataan kiintoisia opiskelukavereita, joiden kanssa sitten voi notkua ostarilla tai joentörmällä koulun jälkeen, ja keskiyöllä TV-maailman kauhut kutsuvat. Samaan aikaan ilmestyneeseen Persona 3 Portableen nähden on kuitenkin nostettava esille, miten paljon kolmiulotteisesti esitetty pelimaailma NPC-hahmoineen ja yksityiskohtaisine ympäristöineen luo tunnelmaa ja fiilistä pelaamiseen. Japanilainen ääninäyttelijäkaarti hoitaa nelososassakin leiviskänsä, ja Megurokin on päässyt kokeilemaan astetta monipuolisempia musiikkityylejä. Junes-marketin korvamatomainen tunnussävelmä luikertaa yhtä rasittavana television kaiuttimista kuten aina ennenkin, ja A Corner of Memories -teemabiisi kauniine pianomelodioineen on edelleenkin yksi omista suosikeistani nelososan soundtrackillä.

Muinaiset PS2-tasoiset grafiikat näyttävät sekä televisiossa teräväpiirrettyinä että Switchin omalla näytöllä oikein hyvältä, ja Persona 4:n rohkeampi ja monipuolisempi värimaailma ja kuvasuunnittelu tekevät edelleen kauppansa tarinan monitasoisten elementtien myötä. Hieman yksipuolisten mutta suunnittelultaan toki sopivasti yhtenäisten Tartarus-kerrosten jälkeen olin todella vaikuttunut vankeina TV-maailmassa olevien hahmojen luolastojen häiriintyneistä olemuksista, vaikka pohjimmiltaan ne ovat samanlaisia pitkiä käytäviä kuin kolmososassakin. Teräväpiirtokäsittelyn saaneet hahmot, maisemat ja pintamateriaalit ovat yksinkertaisen kulmikkaasta ja ajoittain vähän rosoisestakin PS2-suunnittelustaan huolimatta ilo silmälle.

Kaiken kaikkiaan nykylaitteille hyökkäävät Persona 3 Portable ja Persona 4 Golden ovat kiinnostava aikamatka viidennen Personan tunnetuksi tekemään roolipelisarjaan. Kummankin osan koukuttava tarinointi ja kiinnostavat hahmot pitävät otteessaan, vaikka onkin selvää, että Persona-konseptia laajentaneeseen ja syventäneeseen Persona 5 -seikkailuun nähden nämä vanhat pelit tuntuvatkin kovin yksinkertaisilta ja aluksi yksitasoisilta. Onneksi laadukas juonenkuljetus ja pelaamisen määrä pitävät huolta siitä, että varsinkin PS2-ajan suunnitteluratkaisuja kaihtamattomille roolipelaajille on luvassa antoisia roolipelihetkiä heti alkuvuodesta.