Olen ehtinyt pelaamaan vasta hetken, mutta jo nyt jokin roska on mennyt silmääni. Pienen Orin ja isomman Narun välinen ystävyys on todella koskettavaa katsottavaa. Matka Orin kanssa alkoi kuitenkin kontrollien testauksella. Metodini 2D-tasoloikkien kanssa on aina samanlainen: hyppään ja yritän kääntyä kesken loikan. Mittatikkuna käytän Mega Man -pelisarjaa, joka on mielestäni esimerkki täydellisestä ohjauksesta. Ori vastaa ohjaimeni liikkeisiin ilman mitään viivettä, ja arvaan tiedossa olevan nautittava pelikokemus.
Matkan alussa ei turhia selitellä, vaan pelaaja sysätään tutkimaan maailmaa täysin itsenäisesti. Tämä tuntuu miellyttävän haastavalta, sillä nykyään lähes kaikissa peleissä joutuu käymään aluksi läpi perinpohjaisen tutoriaalin. Nyt kaikki on kuitenkin kokeiltava itse, eikä pelaajaa johdateta eteenpäin kuin vajaaälyistä.
Ori and the Blind Forestia on kehuttu ennakkoon runsaasti sen visuaalisesta ilmeestä. Se on kuitenkin pinnallinen sivuseikka, ja pelin suurin viehätys löytyy sen tunnelmasta. Ori toki näyttää erittäin kauniilta, eikä ruudunpäivitys nikottele lainkaan edes silloin, kun ruudulla välkkyy valtavasti erikoisefektejä. Silmäkarkin lisäksi myös korvia hemmotellaan erinomaisella ja tunteita herättävällä musiikkiraidalla. Audiovisuaalisesta ilmeestä tulee mieleen kuin Team Icon ja Ubisoft Montpellierin (Rayman Legends) yhteenliittymä. Maailma tuntuu elävältä ja jännittävältä, ja yllätyin usein sen tarjoamasta kontrastista. Välillä vastaan tulee mitä suloisimpia otuksia, mutta ajoittain vaivutaan erittäin synkkiin tunnelmiin.
Ori oppii seikkailun aikana uusia taitoja, joita avataan valtavasta haarautuvasta kykypuusta. Sen kolme oksaa on jaettu erikoiskyvyille, puolustukselle ja viimeinen hyökkäysliikkeille. Aloitin itse varovaisesti ja kehitin aluksi pienen otuksen puolustusta. Huomasin kuitenkin pian kuinka hyödyllinen kolmoisloikka olisi, mutta toisaalta olisi mukava tehdä hyökkäyksillään enemmän vahinkoa. Tasokehitys ja kykyjen ostaminen on hyvin tasapainossa, ja valintoja on aina tehtävä. Mukana ei onneksi ole turhakkeita, ja jokaisella erikoistaidolla on omat käyttötarkoituksensa. Niiden avulla pääsee lisäksi käsiksi uusiin alueisiin ja paikkoihin, ja kokonaisuus tuokin mieleen Super Metroidin, Castlevania: Symphony of the Nightin ja Shadow Complexin kaltaiset pelit.
Viiden pelitunnin jälkeen törmäsin kuitenkin epämiellyttävään piirteeseen, joka sai pitkän harkinnan jälkeen tiputtamaan arvosanaa pisteellä. Pelin vaikeustaso on nimittäin ajoittain aivan liian korkea. Minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään vaikeita pelejä vastaan, sillä esimerkiksi Super Meat Boy oli mielestäni loistava. Ori and the Blind Forestin tapauksessa korkea vaikeustaso ei tuo mitään uutta kokemukseen. Tällaisessa pelissä haasteen pitäisi löytyä mielestäni salaisuuksien etsimisestä sekä tarkasta tasoloikkaamisesta. Mutta kun joitain kohtia joutuu kokeilemaan 10 tai jopa 20 kertaa yrityksen ja erehdyksen kautta, niin turhautumiselta ei voi välttyä. Tämä puolestaan kiskaisee tehokkaasti ulos taianomaisesta maailmasta, ja tiputtaa Orin hetkeksi vain tavanomaiseksi vaikeaksi indie-peliksi, joita on nähty markkinoilla aivan tarpeeksi.
Onneksi tällaisia piikkejä vaikeustasossa on vähän, ja Moon Studios on keksinyt nerokkaan tavan välitallennuspisteisiin. Pelaaja voi näet pudottaa sellaisen haluamaansa paikkaan. Jos jokin kohta osoittautuu hankalaksi, kannattaa luoda yksi juuri ennen sitä. Kuolon korjatessa pääsee sitten kokeilemaan välittömästi uudelleen, ilman erillisiä lataustaukoja tai pitkiä käppäilyjä. Tämän ominaisuuden ansiosta kuoleminen ei kirpaise yhtä paljon kuin joissain muissa samanlaisissa peleissä. Pääosin pelin rytmitys on mainio, eikä haaste tunnu epäreilulta.
Uhrasin Ori and the Blind Forestille monia päivällisiä, nukuin liian vähän ja täytin pelipisteeni ympäristön tyhjillä energiajuomatölkeillä. Pelin parista oli yksinkertaisesti mahdoton irrottautua. Pieni kaveri tarvitsi selvästi apuani, ja tämän yksinäisyyttä käsittelevä tarina vangitsi minut täysin. Oli myös hienoa huomata, että peli ei aliarvioinut taitojani. Se oletti minun oppivan virheistäni ja tarjosi mahtavan tutkimusmatkan. Sen taiteellisia ansioita ei käy kiistäminen, eikä vanhempienkaan pelaajien tarvitse karttaa sen karkkimaisen kaunista ulkoasua. Tällä hetkellä Ori and the Blind Forest on henkilökohtaisen Vuoden peli -listani kärjessä. Saa nähdä pysyykö se siellä loppuun asti.