Onimusha 2: Samurai's Destiny Remaster on oman aikansa peli

Playstation 2:lle alun perin 2002 julkaistu Onimusha 2 oli aikaansa edellä sekä visuaalisesti että pelityylillisesti. Siinä yhdistyi hack & slash -seikkailu, Resident evilin kauhuelementit, sekä toimintaroolipelien hahmonkehitys. Onimusha-sarja keräsikin jo yli 20 vuotta sitten ison kasan faneja minut mukaan lukien, joten Capcomin uutinen suosikin uudelleenjulkaisusta käynnisti melkoisen nostalgisoinnin ja hypen. Samalla hirvitti, onko aika kuitenkin kullannut muistot, ja onko todella mahdollista ehostaa vanha sotaratsu vielä kilpailukykyiseksi... vai menevätkö lapsuuden mielikuvat kerralla uusiksi.

Pelissä hypätään nuoren samurain, Jubein, saappaisiin ja lähdetään kostoretkelle etsimään Jubein kotikylän tuhonnutta demonien kanssa liittoutunutta sotaherraa Oda Nobunaga. Jubeilla on apunaan sekä puolidemonisen sukulinjansa myötä perityt voimat että muutama matkan varrella tavattu hahmo. Ykkösosaa ei tarvitse pelata, jotta peliin pääsee sisään, sillä tapahtumat ovat vain löyhästi kytköksissä ja hahmot eivät senkään vertaa.

Alkuperäinen tekele on saanut kauneusleikkauksen lisäksi pientä viilausta pelimekaniikkaan, mutta muuten kyseessä on koko lailla täysin sama peli aina kammottavan huonoa englanninkielistä ääninäyttelyä myöten. Onneksi vaihtoehtona on myös japaninkielinen ääninäyttely, joka samaten on suora kopio alkuperäisestä erinomaisesta itsestään.

Vaikka ulkoasua onkin tällätty uuteen kuosiin, huomaa pelistä kuitenkin selvästi, että kyseessä on vanha tekele. Parin sukupolven takapakki grafiikassa vaatii silmältä pientä totuttelua, mutta ei kaada vielä venettä. Visuaalisesti on siis kuitenkin turha odottaa hämmästelyä tahi halleluja-hetkiä.

Pelillisesti Onimusha on sekoitus vanhoja Resident Evil -pelejä sekä hack & slash -meininkiä. Kuvakulmat ovat staattisia ja pelaaja näkee kerrallaan hyvin rajattuja osia pelialueesta, eikä kameraa voi kontrolloida mitenkään. Tämä mahdollistaa Resident Evileiden tyyliin jännityksen kohottamisen, koska pelaaja ei tiedä, mitä ruudun tuolla puolen odottaa. Lukitut kuvakulmat tuntuvat kuitenkin alkuun kahlitsevilta, sillä nykypelien tarjoaman lähes vapaan liikkumisen ja kameran kontrolloinnin myötä sitä on tottunut aivan erilaiseen pelaamiseen. Hommaan kuitenkin tottuu nopeasti ja se lakkaa häiritsemästä. Varsinkin siihen muinoin tottuneille sarjan faneille tai RE-konkareille. Mihin kuitenkaan ei totu, ovat ajoittaiset suunnittelukämmit ruudusta toiseen vaihtaessa. Välillä vaihdon jälkeen esimerkiksi kulkusuunta saattaakin muuttua päinvastaiseksi, jolloin juoksun jatkaminen aiheuttaa hahmon välittömän kääntymisen ja edelliseen ruutuun palaamisen. Myös taistelussa aiheutuu välillä varsin raivostuttavia hetkiä kamerakulman ja suunnan äkillisen vaihtumisen johdosta ruutuja vaihtaessa. Varsinkin vaikeimmilla vaikeustasoilla tämä voi helposti johtaa isoihin seurauksiin ja sitä kautta kunnon turhautumispuuskiin.

Pelimekaniikka on viilauksesta huolimatta muutenkin melko kankeaa ja varsin yksinkertaista. Siihen päteekin sama tuomio kuin visuaaliseen osaan: kyseessä on selkeästi wanha peli, eikä se herätä sen kummempaa hekumaa. Hyökkäykset tapahtuvat yhtä nappia rämpyttämällä, ja sen kaverina on pelin neljän eri aseen omat erikoishyökkäykset, jotka suoritetaan toisesta napista. Toinen olkanäppäin on varattu torjunnalle ja toinen suunnan lukitsemiselle, jottei hahmo huiskisi kädenjatkeillaan aivan minne sattuu. Eniten taitoelementtiä peliin tuo vastahyökkäys, joka tehdään ajoittamalla oma hyökkäys juuri ennen vihollisen lyönnin osumaa. Tätä lukuun ottamatta taistelut ovat suurimmaksi osaksi yhden napin rämpyttämistä torjumisten välissä.

Pelin edetessä pelaajalle aukeaa neljä eri lähitaisteluasetta, sekä jousi ja musketti. Neljää pääasetta pystyy kehittämään vihollisilta imetyillä sieluilla. Myös Jubein suojavarustusta pääsee levuttamaan samoilla sielupalleroilla. Demonien mätkimisen lisäksi pelaaja pääsee suorittamaan hieman pulmanratkontaa, sekä luomaan suhdetta avustaviin hahmoihin antamalla heille matkan varrelta löytyviä lahjoja. Kankeudestaan ja yksinkertaisuudestaan huolimatta taistelu on silti vielä parin vuosikymmenenkin jälkeen vallan viihdyttävää ja sielujen imeminen sekä varusteiden kehittäminen koukuttavaa ja palkitsevaa. Myös sivuhahmojen lahjominen on hauskaa hommaa, sillä pelaajan pitää päätellä, mikä lahja sopisi parhaiten millekin hahmolle. Mitä enemmän hahmo ilahtuu lahjasta, sitä paremman palkinnon pelaaja tältä saa.

Kohtalaisen koukuttavan taistelumekaniikan lisäksi peliä kantaa melko hyvä juoni. Ne pitävätkin mielenkiinnon yllä sen lyhyen aikaa, jonka peli kestää. Onimusha 2:n seikkailee lävitse alle 10 tunnissa ja sitä pystyy venyttämään muutamalla tunnilla, jos halajaa tehdä myös kaikki sivuaktiviteetit.

Ääninäyttelyiden väleillä on hurjia tasoeroja ja tuntuu, ettei englanninkieliseen näyttelyyn ole panostettu pätkääkään. Se on suorastaan kaameaa kuunneltavaa ja vie hahmoilta kaiken uskottavuuden sekä tarinalta mukaansatempaavuuden heti ensimetreillä. Alkuperäinen japaninkielinen ääninäyttely kuitenkin pelastaa tilanteen.

Tosiasia on, että Onimusha 2 on peli täysin eri ajalta ja eri maailmasta. Saman kokoluokan pelit ovat nykypäivänä jokaisella osa-alueella suunnattomasti parempia, eikä Onimusha legendaarisuudestaan ja ehostuksestaan huolimatta pysy mukana uuden maailman mielettömässä menossa. Uusille pelaajille Onimusha jää varmasti alle keskinkertaiseksi kokemukseksi. Vanhoille faneille tarjolla on kuitenkin hauska matka pitkin kultaista muistikujaa ja nostalgiapärinöistä on täystakuu.

Vanhentuneen mestariteoksen uudelleensyntymistä avittaa alle kolmenkympin hintalappu. Hintaansa nähden peli antaakin melko hyvän määrän hauskaa, eikä sitä ole välttämättä mahdoton suositella uusillekaan pelaajille.