One Piece Odyssey viihdyttää lähinnä sarjakuvien ja animesarjan ystäviä

Eiichiro Odan One Piece -merirosvomangan meininki ei tunnu hyytyvän neljännesvuosisadan jälkeenkään. Vuonna 1997 debytoinut sarjakuva hätyyttelee tuhannen luvun mitassaan ja myyntimäärissään todellista legendan asemaa, vaikka kumisilla supervoimilla varustetun Luffy D. Monkeyn luotsaama Straw Hat Pirates -retkue ei tunnu olevan vieläkään lähellä merirosvoaarre One Piecen yhyttämistä. One Piecen persoonallinen hahmokatras, överiksi vedetyt taistelukohtaukset ja yleinen koominen koheltaminen ovat vuosikymmenten varrella pitäneet fanit varpaillaan myös muiden medioiden osalta. On kiinnostavaa nähdä lähitulevaisuudessa, minkälaisen ohjelman esimerkiksi Netflix tulee tarjoamaan oikeiden ihmisnäyttelijöiden tähdittämällä One Piece -sarjallaan.

Olkihattupiraattien sarjakuvallisten ja animetulkintojen vaiheiden vanavedessä pinnalle on noussut tasoltaan vaihtelevia videopelejä, joista taannoinen One Piece: World Seeker (2018) uskalsi päästää Luffyn ja kumppanit rymyämään avoimeen pelimaailmaan vaihtelevin tuloksin. Tammikuussa 2023 ilmestyvä One Piece Odyssey puolestaan pitää jalat vähän tukevammin maassa perinteisellä roolipelimeiningillään, mutta pelimekaniikallisesta vaatimattomuudesta ja yllätyksettömyydestä huolimatta lähdemateriaalin hengen tavoittaminen onneksi luonnistuu mainiosti.

Odysseyn alussa olkihattujengi seilaa jälleen yhdelle sivupolulle, kun merirosvojen päänmenoksi pähkäilty salajuoni pääsee vauhtiin ja merelle ilmestynyt portaali siirtää sankarit Waford-nimiselle salaperäiselle saarelle. Valtavien taikavoimaisten tornien halkomassa saaristomaisemassa riittää ihmeteltävää ja myös vaaroja, kun sankarit menettävät voimansa, eikä uusiin liittolaisiin eli Lim-maagikkoon tai Adio-seikkailijaankaan voi luottaa. Olkihattuporukalta ryövätyt voimat ropisevat ympäri Wafordia erikoisina taikakuutioina, jotka sitten pitäisi kerätä talteen ja miettiä, miten saarelta pääsee poiskin.

One Piece Odyssey etenee tiukasti lineaarisena hyvin perinteisenä roolipelielämyksenä putkimaisine ympäristöineen. Sankarijoukon elinvoimaa palauttavia tallennuspisteitä törröttää maisemissa säännöllisin väliajoin, ja nurkissa pyöriviin vihollisiin törmäämällä vuoropohjaiset taistot alkavat. Pelin PS5-versio on kuitenkin mukavan värikäs ja hieman Dragon Quest XI: Echoes of an Elusive Age -roolipelin (2017) visuaalisen meiningin mieleen tuova animehenkinen ilmestys, joka pyörii tarkasti ja tasaisesti Performance Mode -tilassa. Ennen kaikkea toiminnalliset välivideot ja One Piece -hengen tavoittavat täysin överiksi vedetyt hyökkäysanimaatiot näyttävät todella huikeilta, kun taas musiikkipuolella voisi olla enemmänkin Motoi Sakuraban säveltämiä ralleja. Toisaalta pelin japaninkielisellä ääniraidalla kuullaan sankarien tulkitsijoina alkuperäisen animeversion tähtikaartin edustajia, joista tärkein on tietystikin Mayumi Tanakan juuri sopivan möykkäävä ja ärsyttävä Luffy.

One Piece Odysseyn audiovisuaalinen anti on siis vähintäänkin kohdillaan, ja autenttinen One Piece -meininki toki kantaa hitaasti käynnistyvää seikkailua eteenpäin. Odyssey ei nimittäin ole välttämättä aloittelijaystävällisin vaihtoehto sarjaan perehtymättömille pelaajille. Henkilöhahmoja ei mitenkään esitellä seikkailun alussa, ja nämä viittaavat Wafordia valloittaessaan aikaisempiin seikkailuihinsa. One Pieceä vaihtelevasti vuosien varrella lukeneena ja katsoneena sain itsekin miettiä näitä muisteloita kuunnellessani, mistähän paikasta tai tarinakaaresta nyt puhutaan. Uusista hahmoista itse Odan suunnittelemat Lim ja Adio ovat ihan hauskoja tuttavuuksia, mutta valitettavasti jäävät olkihattujengin jalkoihin sinänsä kiinnostavista piilotetuista motiiveistaan huolimatta.

One Pieceä toki seurataankin näyttävien taistojen ja omalaatuisten hahmojen edesottamusten takia, ja muistikuutioita keräävät sankarit pääsevät tonkimaan Wafordia sekä sukeltamaan kuutiojahdin myötä omiin muistoihinsa. One Piece -hetkien uudelleen kokeminen ja astetta vapaampi saarella seikkaileminen vuorottelevat luontevalla tavalla, mutta täysin avoimesta kokemuksesta ei todellakaan ole kysymys. Wafordin metsät ja rantaviivat sisältävät jonkin verran kiipeiltäviä tasoja, jonne Luffy voi joukon johtajana ja pelattavana hahmona ollessaan lennähtää venyvine käsineen olkapainikkeista tapahtuvalla tähtäyksellä. Lyhyt Chopper-parantajaporo taas osaa luikahtaa sisään tunneleihin tai pieniin koloihin, ja kolmella miekallaan huitova Zoro taas pystyy viipaloimaan rautaportit kappaleiksi. Koin Luffylla flengailujen ja esineiden keräilyn edellä mainitulla tähtäysmekaniikalla tuovan seikkailuun suhteellisen luontevia syitä pitää silmiä auki seikkailun aikana paikasta toiseen siirryttäessä, vaikka sivupolkuja onkin siroteltu Wafordin teille varsin säästeliäästi.

One Piece Odysseyn suunnittelussa voimakkaasti näkyvissä ollut tavoite pitää pelikokemus yksinkertaisena ja virtaviivaisena näkyy valitettavan voimakkaasti vuoropohjaisissa taisteluissa, joissa neljä olkihattupiraattia lähtee käsirysyyn vihollisia vastaan. Osapuolet mätkivät toisiaan vuorotellen samalla tavalla kuin missä tahansa muussakin roolipelissä, ja hahmojen voimakkaat erikoishyökkäykset tekevät taistoista pääosin todella helppoja - edellä mainittuja, näyttäviä hyökkäysanimaatioita on toki ilo katsoa kerran toisensa jälkeen. On vain harmi, että One Piecelle ominainen kaaosmaisuus ja räjähtävyys ei ole valunut pelisuunnittelun puolelle oikein muuten taistojen osalta.

Taistelukentällä nelihenkinen sankarijoukko saattaa jakautua pienempiin porukoihin niin, että pari sankaria taistelee muutamaa vihollista vastaan ja yksittäinen päähahmo kohtaa vihollisen soolo-operaationa. Valitettavasti vasemmassa yläkulmassa oleva kartta hahmojen asemapaikoista ja hyökkäysvuoroista on liikkuvine ja välkkyvine nuolineen suorastaan kammottava ja sekava ilmestys, josta on vaikea lähteä tulkitsemaan, kuka vihollisista on seuraavana hyökkäysvuorossa. Tekijöiden aikomuksena on ollut ilmeisesti jakaa taistot alueittain niin, että pelaaja joutuu miettimään hahmojen liikuttelemista kohdasta toiseen. Toisaalta taas Usopp pystyy omalla ritsallaan tulittamaan vihollisia kauempaakin, ja esimerkiksi Luffy voi lyönneillään heittää vihollisia kentän laidalta toiselle alueelle. Valitettavasti Odysseyn kameramiestä ei voi lennättää yläilmoihin paremman yleiskäsityksen saamiseksi taistelun etenemisestä, eikä oikeastaan ole tarvettakaan pelin yleisen helppouden takia. Kaaottista kaavakuvaa taistoista ei tarvitse onneksi tuijotella, vaan hahmojen asettumista ja toimintaa kentällä seuraava pelaaja pysyy aivan hyvin kartalla siitä, mitä on tapahtumassa.

Ajoittain taisteluiden aikana käynnistyvät Dramatic Scenes -kohtaukset kehottavat pelaajaa päihittämään esimerkiksi yksittäisen vihollisen tietyllä hahmolla, ja palkkioksi saatavat kokemuspistepotit liikkuvat äkkiä tuhansissa pisteissä. Tällaisia kokemuslisiä kertaheitolla nauttivat sankarit tekevät parin-kolmen kokemustason nousuja, mikä entisestään korostaa Odysseyn taistelujen helppoutta toisaalta One Piecelle ominaisella överillä tavalla, kun alkuperäisessä sarjakuvassa väkivahvojen hahmojen kykyjen mittakaavassa tai vahvuudessa ei ole muutenkaan mitään järkeä. Toisaalta sama järjettömyys tekee hahmonkehityksestäkin vähän turhaa. Taistoissa pärjää oikein hyvin peruslyönneilläkin, ja tarkkasilmäisen pelaajan keräämät pienemmät muistikuutiot vahvistavat hahmojen erikoisliikkeitä entisestään. Nämä pienet helpotukset tekevät Odysseyksesta toki suora- ja virtaviivaisen, mutta vähän ohuen, pelikokemuksen.

Parinkymmenen tunnin mittainen One Piece Odyssey ei todellakaan keksi roolipelipyörää uudestaan tai syvennä One Piecen maailmaa tai hahmojen historiaa, mutta tarjoaa puitteiltaan sujuvan seikkailun lähinnä kovimmille One Piece -faneille. Neljännesvuosisadan ikäisen One Piecen hurjimpien hetkien muisteleminen tietysti sopii jossain määrin viimevuotisen juhlapäivän fiilistelyyn, kun taas toisaalta sinänsä kiinnostava Waford salaisuuksineen antaa antoisimmillaan ymmärtää, että sarjalla olisi vielä ehkä uusiakin juttuja kerrottavana ja juonia punottavanaan.