Haluan aloittaa arvion keskittymällä siihen osa-alueeseen, joka minusta eniten kuvaa peliä. Toisin sanottuna: missä peli on kiinnostavimmillaan? Se saattaa olla tarinankerronta, pelin tuntuma tai jokin tietty pelimekaniikka. Joskus se on selvää, mutta joskus hankala osoittaa. Neva on katalonialaisen Nomada Studion toinen peli, ja se lankeaa siihen ensimmäiseen kategoriaan. Harvoin olen kokenut yhtä veret seisauttavia grafiikoita. Nevan pelaaminen on kuin katsoisi kauniin maalauksen syntyä reaaliajassa, jossa vuorottelevat rauhoittavat, häiritsevät ja suorastaan kauniit tulokset.
Neva on kuitenkin enemmän kuin kuvansa. Siinä missä Nomada Studion ensimmäinen peli Gris oli tasoloikkailevan lajityypin vastaus kävelysimulaattorille, Neva kurottaa pidemmälle kunnianhimossaan. Tuloksena on yksi vetoavimmista peleistä tänä vuonna, eikä mahtavaa matkaa unohda koskaan. Edeltäjänsä lailla kyseessä on keskittynyt, tunteisiin vetoava pulmaileva tasoloikka, mutta lisäksi terävä ja yksinkertainen taistelumekaniikka korottaa kokemuksen uusiin korkeuksiin.
Monin tavoin Neva alkaa vaatimattomasti. Ensin tavataan nimetön päähenkilö ja sudenpentu Neva kesällä. Yhdessä he ovat tehtävällä puhdistamassa maanpiiriä mustasta korruptoivasta massasta, jonka vuoksi linnut putoavat taivaalta ja kirjaimellisesti maa repeytyy. Pelaaja voi ainoastaan juosta ja hyppiä, ja se jälkimmäinen on suurimmaksi osaksi tarpeetonta. Pelaaminen ei oikein tunnu miltään. Mutta sitten jotain tapahtuu. Chihiron No-Facea muistuttavat mustat limaiset oliot hyökkäävät pelaajan ja Nevan kimppuun. Näin alkaa pelattavuuden kehitys, joka on paljon monipuolisempi kuin mitä Nomada Studiolta voisi odottaa.
Aloittaen yksinkertaisesta kolmen lyönnin yhdistelmästä ja kourallisesta mekaanisesti vaihtelevia pahiksia peli jatkaa kehittymistään. Pian on mukana halkovia iskuja ilmassa ja tehokkaita väistöjä. Kun sitten kesä muuttuu syksyksi ja talveksi, Neva kehittyy avuttomasta pennusta täysipainoiseksi matkakumppaniksi, jonka voi laittaa taisteluun, ja jopa ratsastaa paikasta toiseen nopeasti.
Taistelumekaniikka on kaikkea muuta kuin monimutkainen, mikä toimii pelin eduksi, sillä huolimatta mekaanisesta kunnianhimosta Neva, kuten Gris, on silti vahvasti peli, joka ennen kaikkea koetaan eikä päihitetä. Se on myös nopea, ja tottelee käskyjä nopeasti. Parhaimmillaan taistelu muuttuu harjoitukseksi väistellä lyömäaseen iskuja ja toisaalta heitettyjen kohteiden välttelyssä, ja näin Neva pitää kovimmat pahikset kiireisenä harventaen muuta laumaa siinä sivussa.
Ulkoisesti näyttävät pomovastukset olisivat ehkä kaivanneet vähän monimutkaisempia liikkumisia, ja ehkä vähän pakojaksojakin olisi voinut olla enemmän. Varsinkin se viimeinen oli oikein veret seisauttava, kun edessä oli groteskia kuvastoa ja musiikillista nostatusta. Ehdottomasti yksi kuluvan vuoden kovimmista pelihetkistä.
Taistelut ovat se iso uutinen, mutta tasoloikka ja pulmailu ovat yhtä iso osuus kuusituntisessa lineaarisessa pelissä. Yleensä juuri pareissa, sillä pelin pulmat ovat yleensä helppoja ymmärtää, mutta vaativat sitten tarkkoja hyppyjä, ja tämän onneksi mahdollistaa tarkka ohjaus.
Yhdessä hetkessä on tärkeintä löytää reitti irtonaiselta tasolta toiselle ja mystisten rakennuksien poikki. Sitä varten on aktivoitava mystisiä toteemeja oikeassa järjestyksessä, kun taas seuraavassa hetkessä Nevaa käytetään ammuksena puhkomaan huokoisia kiviä, jotta rakennuksessa pääsee eteenpäin.
Parasta ovat kuitenkin jaksot, joissa peli kääntää ruutua vuorotellen vaaka- ja pystysuoran kesken pakottaen pelaajan käyttämään peilikuvaa etsiessä tasoja tai pahiksia päihittäessä. Iloisesti sekavaa niin aivoille kuin sormille, ja esteettisesti oikein nautinnollista.
Toisin sanoen vaihtelu ja toteutus haasteissa on melkein ylitsevuotavaa pelille, jonka paras osuus ei edes liity pelattavuuteen. Kuten mainitsin, pelin värikkäät metsät, jäätyneet järvet ja monokromaattiset alamaailmat säännöllisesti seisauttavat veret, ja niiden seurana on kaunis The Berlinistsin taustamusiikki, joka vaihtelee hiljaisen ja pauhaavan kesken. Kuvat ovat kangas, jossa suoraviivainen ja melkein sanaton tarina loistaa. Ja kuten parhaissa kuvasivuissa, kaikki ei ole ainoastaan esteettisesti miellyttävää, vaan myös kertoo tarinan niistä paikoista, joissa vieraillaan. On se sitten uhkaava arkkitehtuuri ruumiiden ympärillä ja päällä, uskonnolliset rituaalit tai vain idyllinen aukea, jossa elämä näyttäytyy kaikessa laiskuudessaan.
Todellakin halusin auttaa Nevaa ja nimetöntä päähenkilöä puhdistamaan maan - mieluiten niin, että molemmat ovat turvassa. Kuten The Last Guardianissa, pelaaja muodostaa vahvan siteen tyyneen ja rakastavaan suteen, ja yksityiskohtiin menemättä uskallan sanoa, että loppuratkaisu kiskoo kyyneliä ulos tavalla, jota olen harvoin pelissä kokenut. Nomada Studion käsittelemät teemat yhdistyvät omaan maailmaamme - paahtava ilmasto ja sokean palvonnan vaarat tulevat mieleen - mutta tarina erottuu loistavasti omana itsenään parhaan mahdollisen fantasiataiteen tyyliin.
Ainoat lumouksen rikkovat asiat ovat kömpelöt tekstilaatikot, joita ilmaantuu ajoittain, ja lisäksi keskikohta laahaa hieman.
Isossa mittakaavassa sillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Neva on poikkeuksellisen onnistunut esimerkki siitä, miten pelit voivat olla esteettisesti vaikuttavia, puhutella tunteita ja samaan aikaan toimia peleinä perinteisessä mielessä. Itse asiassa se on jopa Nevan mahtavin juttu, sillä se todistaa, että on mahdollista ottaa pelien kokeellisen tunteen 10-luvulla, ja varustaa ne mekaanisella ytimellä, joka tekee niistä samalla tyydyttäviä ja irti sellaisesta audiovisuaalisesta ja tunteellisesta ytimestä, jotka määrittävät sellaisia kuin Journey ja Abzu. Ja tyydyttävä, sitä Neva on, kyllä. Ja kekseliäs, terävä ja hyvin toimiva. Mutta ulkoinen asu on illan tähti, sillä se mikä kohottaa kerrontaa, pelattavuus, todellakin koko paketin mahtavuuteen. Itse asiassa, suorastaan kokonaiseksi linnoitukseksi tunteikasta indie-eskapismia.