Gamereactorin aiemman arvion voi lukea täältä.
Forza Horizonin ohella Need For Speed on niitä harvoja autopelisarjoja, jotka jaksavat edes jossain määrin kiinnostaa. Realistisen simuloinnin sijaan näissä peleissä etusijalla on jännityksen etsiminen ja hauskanpitäminen makeiden kiesien parissa. Need for Speed Unboundissa tarve vauhtiin etsitään yöllisiltä kaduilta modatuilla klassikkoautoilla, mikä tyyliltään osittain lähtee viivalle sarjan tähänastisen suosikkini Need For Speed: Undergroundin kanssa.
Jos NFS Unboundissa on jonkinlainen tarina, se kaahasi täysin ohitseni. Peli käynnistyy hahmon valitsemisella ja muokkaamisella. Vaihtoehtoja muokkaamiseen on sen verran runsaasti, että lopputuloksesta voi tehdä vaikka sellaisen hipsulan tai puunhalaajan, jonka sijoittaminen katukaahailukulttuuriin ainoastaan huvittaisi. Hahmon jälkeen valitaan auto kolmesta klassikosta, jotka kaikki kaipaavat kovasti työtä päästäkseen tieliikennekelpoisiksi. Auton valinnasta hahmo ilmaantuu autotallille, jossa mekaanikkokaveri on ehostanut valitun ajoneuvon huippukuntoon, jotta kisailu voi alkaa.
Varsinainen tarina alkaakin vasta muutaman tunnin mittaisen alkusoiton jälkeen, jonka yhteydessä vapaasti kaahattava kaupunki tulee täyteen erilaisia katuhaasteita driftauksesta nopeuskisoihin. Pohjalta huipulle -tyylinen tarina asettaa pelaajan tyhjäksi pöllityn autopajan työntekijäksi, joka on päättänyt saada oikeutta kokemalleen vääryydelle ja näyttää taas jokin päivä, kuka on se kaikista kovin katujen kuningas. Tämä tapahtuu pärjäämällä laittomissa katukisoissa ja kehittämällä autoaan aina vain paremmaksi voitetuilla palkintorahoilla, jotta kipuaminen huipulle olisi mahdollista.
NFS Unbound on vetänyt mutkat suoriksi pelimekaniikoissaan. Yllättävän kolikkopelimäinen ote, joka mahdollistaa ohjauksen jopa ilmassa, jättää auton hallinnan ainoastaan tattiohjauksen, kaasun, jarrun ja nitron varaan. Mutkiin aktivoidaan luisuttaminen (eli driftaus) jarrua napauttamalla, mikä samalla kerryttää nitroa ilmalentojen ja muiden autojen hivottelun tavoin. Ajoneuvoja tulee jokaisella vetomekaniikalla, mutta vaikutus kadulla ilmenee lähinnä driftauksen helppoudessa ja yleisen hallinnan vaikeudessa. Erot ovat kuitenkin varsin marginaaliset ja kaukana simulaatiosta. Suoraviivainen kurvailu iskee myös vastustajat osittaisen kuminauhatekoälyn piiriin. Vaikka onnistun saamaan lähdössä täydelliset kierrokset koneeseen ja avaan nitrohanat kaakkoon, kaikki vastustajat vastaavat nopeuteeni kuin liukuhihnalla. Toisaalta onnistunut ajaminen vie ylivoimaiseen voittoon, jossa kakkoseksi tullutta saa odotella maaliin toistakymmentä sekuntia jälkeeni.
Kaduilla kurvailu herättää poliisien huomion, mikä taas nostaa pelaajan katu-uskottavuutta ja samalla virkavallan mielenkiintoa. Enimmillään viiteen tähteen nousevasta etsintäkuulutusmittarista näkee, kuinka äkäisesti pelaajaa jahdataan. Mitä isommalla arvolla poliiseja pääsee karkuun, sitä paremmat lisärahat touhusta saa, mutta poliisien kiinniottohalu ja -laitteisto kasvavat tähtien myötä, joten riski menettää kaikki voitetut rahat ennen edellistä talletusta korjaamolle suurenee.
Voitettua rahaa hyödynnetään oman auton kohentamiseen tai uuden ostamiseen. Säädettävänä on monipuolisesti muun muassa moottoria, nitroa, renkaita, alustaa ja niin edelleen. Ison säätövaran edessä suoraviivainen päivitysjärjestelmä ilmoittaa selkeästi, mitä ominaisuutta ja kuinka paljon ostettava osa kehittää autoa. Tämä pitää ylimääräisen säätämisen minimissä ja esimerkiksi minunlaiseni sunnuntaisuharin ymmärryksen sekä kiinnostuksen pelissä. Auton tehojen optimointi on kuitenkin pienessä osassa verrattuna kiesin ulkoisen silmäkarkin säätämiseen. Setelitukkuja kun voi upottaa lähes loputtomasti auton monipuoliseen pimppaamiseen. Perinteisen väri- ja maalipinnan ohella auton voi muun muassa tarrata tukkoon erilaisin kuvin, muuttaa eri rungonosien muotoa, vaihtaa renkaista tulevan savun väriä, lisätä neonvaloja, säätää moottorin ääntä ja sitä rataa. Säätömahdollisuuksia on hulvaton määrä ja ajan sekä rahan kanssa lopputulokset voivat olla varsin hurjia. "Swägillä boustailu" hyödyttää pelissä yli näyttävyyden, sillä vaikutuksen tekevä menopeli antaa pelaajalle bonusrahaa kilpailuissa.
NFS Unboundin ratkaisu yhdistää fotorealismia ja räiskyvää sarjakuvagrafiikkaa on mielenkiintoinen ja rohkea, joka kaikeksi yllätykseksi toimii. Jo ennakkoon paljon parjatut tussailut korostamaan auton toimintoja nostivat kulmakarvoja, mutta itse koin ne persoonalliseksi tavaksi kokeilla jotain uutta. Räiskyvät värit ja stop motion -tyylinen liike visuaalisissa efekteissä piristävät kummasti tunnelmaa ja tekevät ilmeestä rennon ja leikkisän, mitä katuautoilun pelissä kuvataankin olevan. Sarjakuvamaisista hahmoista puuttuu kasvoista hieman syvyyttä, mutta vahvat värit ja hyvä suunnittelu korostavat kivasti persoonallisuutta. Maailma väriviivojen alla näyttää todella kauniilta. 4K-tekstuureilla ja tyylikkäällä valojen käytöllä kaupunki lähentelee monin ottein realistisuutta, vaikkei ihan Forza Horizonin tasoisiin grafiikoihin ylletäkään. Kaupunki valtateineen ja puistoineen ei kuitenkaan ole se kaikkein omaperäisin valinta pelialueeksi. Yksityiskohtia kuitenkin riittää elävöittämään menoa, tosin odotin hieman enemmän väkeä kaduille ja autoja tien päälle. Viattomat ohikulkijat liikkuvat luonnottoman nopeasti kuin liukuhihnalla autojen edestä pois, mikä häiritsevästi iskee silmään muuten luonnollisen näköisessä kaupunkimaisemassa. Sentään kaiken maailman roina menee palasiksi jäädessään kaahaavan auton alle. Xbox Series X ei sakkaa pelin pyörityksessä, vaikka aikamoista ääntä pitääkin ja vähäiset lataustauotkin menevät vauhdilla ohi.
Need For Speed -peleiltä osaa odottaa laadukasta ääniraitaa kaasuttelun tueksi, eikä Outbound petä tällä saralla. Letkeät katupumput ja energiset poppirallit istuvat hyvin vauhdikkaaseen menoon ja pimpattujen autojen stereojärjestelmiin. Näyttelijöiden puheet ovat hieman elottomia, eivätkä esimerkiksi huomioi tilannetta keskusteluissa, mikä vie tunnelmasta pois. Esimerkiksi kuski pystyy pitämään keskustelunsa tylsän monotonisena jaaritteluna jokapäiväisistä asioista, kun kaahaa toista sataa sivukatujen mutkiin kahva edellä poliisisaattueen jahdatessa pillit ulvoen. Ääniefektit keskittyvät lähinnä muriseviin moottoreihin, suhisevaan nitroon ja ulvoviin renkaisiin, jotka toimivat mallikkaasti tällaisen kaahailun tehosteena.
NFS Unbound jatkaa kaahaamista varsin odotettuun suuntaan. Upeat autot iskevät ketunhäntää kurvaillessaan pitkin näyttäviä katuja, poliisien jahtaamana ja reipas menomusiikki soi. Käännös pelihallimaisempaan ja suoraviivaisempaan ohjattavuuteen ehkä hieman yllätti, mutta ainakin minunlaiselleni viihdettä kaipaavalle sohvakuskille suuntaus istuu hyvin. Persoonallinen graafisten tyylien sekoittaminen onnistuu myös virkistämään menoa ja uudistamaan rohkeasti jo jonkin aikaa paikallaan sutinutta autopelityylilajia. Jos suuntana ei ole realistinen simulaatio, kyllä Unbound pitää konsolikuskit tyytyväisenä pitkän aikaa (vaikkei ihan kauheasti uutta tarjoilekaan).