Need for Speed Unbound ei nosta pelisarjaa entiseen loistoonsa

Muistan sen kuin eilisen... pelasin Need for Speed III: Hot Pursuitia vuonna 1997. Se oli aikaa se. Siitä lähtien olen pelannut melkein kaikkia Need for Speed -pelejä. Harmillisesti jo monen pelin ajan suoritus on ollut keskiverto tai jopa sen alle. Vuoteen 2015 tultaessa ei Need for Speed enää kiinnostanutkaan.

Nyt työn touhussa on ollut Criterion uudella studiolla ja uudella fysiikkamoottorilla. Harmillisesti Need for Speed Unbound ei ole se osa pitkäikäiseen sarjaan, joka nyt olisi tarvittu. Tarina sijoittuu kuvitteelliseen Chicagoon nimeltä Lakeshore. Pelaaja on katuautoilun maailmassa elävä kuski ja mekaanikko. Pelaaja ja hänen pomonsa joutuvat kollega Jazin pettämäksi. Ei siis ole muuta tehtävissä kuin aloittaa alusta uudelleen.

Unboundin kisat on ripoteltu pitkin karttaa, ja ensimmäisen kymmenen pelitunnin ajan kisoista saatavat palkkiot ovat surkean pieniä. Toisin sanoen autoaan ei pääse päivittämään paremmaksi niin nopeasti kuin haluaisi.

Unbound pyrkii samaan kuin Underground silloin joskus, eli keskittymään katuautoiluun musiikkeineen, graffiteineen, autojen tuunailuineen ja nuorison värikkäine henkilöhahmoineen. Pieleen kuitenkin menee ainakin sillä tavalla kuin se Undergroundissa onnistui.

Tarina on sellaisen käsikirjoittajan käsialaa, joka ei ymmärrä katuautoilua, saati sitten sitä autokulttuuria. Dialogi tuo mieleen ennen kaikkea Gossip Girlin, joten ilmeisesti kehittäjät katselivat muutaman Fast & Furious -elokuvan ryhtyen sen jälkeen toimeen. Ääninäyttelijät ovat huonoja kautta linjan. Pitkiä jaksoja tarinassa käydään vain läpi Fast & Furious -elokuvien kliseitä, ja ajoittain toteutus tuntuu suorastaan parodialta.

Tarinan puutteet olisi helpompi antaa anteeksi, jos itse ajaminen tuntuisi hyvältä. Harmillisesti pelaaminen tuntuu siltä kuin yhdistäisi Need for Speed Heatin Crazy Taxin kanssa. Ajaminen ei ole tyydyttävää, ja syytä on hankala kuvailla. Painopiste on luisuttelussa, mutta toisaalta silloin vauhti hidastuu aivan liiaksi. Yleensä on parempi vain kaasuttaa lämä tiskissä. Critrionin olisi pitänyt panostaa sellaiseen luisutteluun, joka palkitsee pelaajaa.

Pelin tyyli on sellainen, ettei se tunnu itsekään tietävän, mitä haluaa olla. Mukana on aivan selvä epätasapaino pelihallirällättelyn ja vakavamman simulaation kesken. Ja kun valintaa ei ole selvästi tehty, peli menettää vetovoimansa.

Poliisien takaa-ajot on lainattu suoraan Need for Speed Heatista, ja meno on täsmälleen yhtä tylsää. Kokonaisuutena Unbound tuntuukin enemmän satunnaiselta free-to-play-nimikkeeltä eikä suinkaan odotetulta teokselta, jonka on tarkoitus nostaa Need for Speed taas parrasvaloihin.

Onneksi sentään grafiikka on hyvää, itse asiassa oikein mahtavaa. Lakeshore näyttää kaikkiaan todella kauniilta, ja sama pätee autoihin, vauriomallinnukseen ja lisäksi peli toimii sujuvasti Playstation 5:llä. Äänimaailma on sekin mallillaan. Kärryt murisevat asianmukaisesti ja musiikkia eri artisteilta riittää. Pidin siitäkin, miten niin sanotut fotorealistiset autot yhdistyvät piirroselokuvamaiseen savuun ja sen sellaiseen. Toisaalta taas sama kaksinaisuus ei toimi muualla, kuten tavallisesti mallinnetuissa henkilöhahmoissa, joiden kasvot ovat piirroselokuvamaiset.

Harmillisesti vaikuttaa siltä, että Need for Speed on parhaat päivänsä nähnyt.