Need for Speed: Most Wanted

Criterionin ensimmäistä Need for Speediä on usein pidetty sarjan parhaimpana osana nykykonsoleilla, eikä vähiten innovatiivisen Autolog-verkoston ansiosta. Kun toiseen rykäisyyn luvattiin myös tekemistä pursuava Fairhavenin kaupunki, olivat odotukset uutukaista kohtaan pedattu. Monelta osin Need for Speed: Most Wanted ne lunastaakin, mutta iso osa viehätyksestä riippuu siitä, missä seurassa pelin pääsee kokemaan.

Need for Speed: Most Wanted nojaa nimittäin lähes yksinomaan Autologiin ja sitä kautta kavereita vastaan kamppailuun. Pelistä löytyy tietysti myös yksinpeli, mutta se on jätetty pahasti tuuliajolle. Tarinan voi oikeastaan kertoa yhdellä lauseella: "haasta ja voita 10 Fairhavenina hallitsevaa Most wanted -kuskia." Sen kummempaa juonta tai luonnetta haastettavilla ei ole, vaan pelaaja yksinkertaisesti heitetään keskellä kaupunkia löytämään oman kokemuksensa.

Fairhavenissa ajamista ei ole rajoitettu millään tavoin, joten kaikkialle voi seikkailla heti alusta lähtien. Kaikki autot, lukuun ottamatta Most Wanted -kaaroja, ovat auki heti kun ne vain löytää. Jokaisella autolla on tarjolla kuitenkin vain kourallinen kisahaasteita, ja yhden auton kisat on ajettu puhki nopeasti. Peli suorastaan pakottaa kokeilemaan erilaisia autoja, muutoin huomaa pian ajavansa samoja kisoja yhä uudestaan. Kisamuotoja on lisäksi harmittavan vähän. Tarjolla on oikeastaan vain kierros- ja sprinttikisat sekä haasteet, joissa pitää paeta poliiseilta tai pitää auton keskinopeus mahdollisimman korkeana tietyn matkan ajan. Näiden lisäksi Fairhaven on toki täynnä hyppyjä, rikottavia mainoskylttejä, kaadettavia turva-aitoja sekä nopeuskameroita, joihin on tarkoitus huristaa mahdollisimman suuret lukemat.

Tarinan uupuessa päämotivaatio löytyy Speedpoint-järjestelmästä. Nopeuspisteitä saa lähes kaikista suorituksista olivatpa ne sitten Takedown-tyrmäyksiä, väärällä kaistalla ajoa, sivuliukuja, poliisipakoja tai muita onnistumisia. Most Wanted -autot kuskeineen avautuvat vasta tiettyjen pisterajojen rikkoutuessa, joten eteneminen pyörii täysin pisteiden ympärillä. Ilman nettiyhteyttä tai samaa peliä pelaavia kavereita tilanne on ankea. Toki arcademainen kaahailu on hetken hauskaa yksinäänkin, mutta kun Autolog puskee koko ajan ruudulle vertailuaikoja ja tuloksia, huomaa nopeasti, että ero pelikokemuksessa on kuin yöllä ja päivällä. Pelkkä pisteiden kerääminen ja kasvottomien Most Wanted -kuskien peittoaminen ei yksinkertaisesti tarjoa kunnollista saavutuksen tunnetta. Kun miljoona vauhtipojoa oli kasassa, viimeinen MW-auto plakkarissa ja lopputeksti rullasivat ruudulla, oli olo tyhjä.

Fairhaven on kuitenkin miellyttävä paikka ajaa. Maisemissa on vaihtelua pilvenpiirtäjien väleissä kaahailusta harmaille teollisuusalueille, mutta myös kaupungin ulkopuolelle vuoristoon pääsee hieman tutustumaan. Yhtään ihmisiä ei kaduilla näy, eikä kaupunki ei ole avoimen maailman peliksi järin valtava, mutta näitä ei silti noteeraa vauhdinhuuman keskeltä. Tila on nimittäin käytetty hyödyksi erittäin hyvin ja tieverkosto monine kehäteineen ja solmuineen on ovelasti suunniteltu tehden sattumanvaraisestakin seikkailusta mielenkiintoista. Kaikki on tietysti tehty ajamisen ehdoilla, ja jotenkin se on tehnyt kaupungista loogisen ja realistisen tuntuisen.

Siirtymiset haasteiden välillä alkavat silti jossain vaiheessa hieman riepoa. Toisaalta autojen ja kisojen valitsemista helpottaa Easydrive-pikavalikko, jota ohjataan ristiohjaimella. Se ei kuitenkaan pysäytä peliä, joten pelaaja joutuu olemaan tarkkana tehdessään valintoja. Vaikka valikko on ihan kätevä, välillä toivoin kovasti, että olisin voinut tehdä valintani rauhassa normaalista taukovalikosta.

Need for Speed: Most Wantedissa on muitakin ärsyttävän kaksipiippuisia asioita. Ensinnäkin tekoälyä vaivaa klassinen kuminauhamaisuus, joten AI-kuskeilta on lähes mahdotonta päästä kunnolla karkuun. Tämä pistää silmään erityisesti Most Wanted -kuskien kanssa, joiden kanssa peli huijaa täysin häikäilemättömästi. Tällä tietysti pidetään kisat jännittävinä, mutta pohjimmiltaan kyse on vain silmänlumeesta, sillä jokainen MW-haaste ratkaistiin käytännössä viimeisellä kilometrillä. Myös poliiseilta pakeneminen menettää muutaman takaa-ajon jälkeen viehätyksensä. Ongelmana on vain, että poliisit saattavat takertua mukaan kilpailujen aikanakin, joten sinivuokoilta pakoon saa kaasutella vähän turhan usein. Jos etsintäkuulutustaso on noussut korkealle, paossa riittääkin sitten tekemistä. Fairhaven Police Forcesta löytyy kalustoa melkeinpä minkä tahansa ajokin pysäyttämiseen.

Ajoneuvoja Need for Speed: Most Wantedissa riittää oikein kiitettävästi ja pelin audiovisuaalinen anti on todellista autopornoa. Kisojen ja Most Wanted -haasteiden alkuintroihin on panostettu hurjasti ja ne ovat uber-tyylikkäitä hivellen varmasti autofilistien makuhermoja. Koko kaupunki on muutenkin tuotu ruudulle näyttävästi, ja esimerkiksi vuorokauden ja sään vaihtelut tekivät monta kertaa vaikutuksen. Sen teki myös pelin musiikkiraita. Most Wantedin sekoitus uutta ja vanhaa rokkia, elektronisia soundeja sekä ripaus hiphoppia siivitti oivallisesti Fairhavenissä kaasutteluani, eikä valikoima alkanut toistaa itseään kuin aivan pelin loppupuolella.

Avoimen maailman peleille tyypillisesti sekaan on jäänyt myös jotain bugeja ja muita teknisiä kömmähdyksiä. Latausviiveitä ja jumituksia ilmeni verrattain usein, ja törmäsin myös muutamiin hervottomiin grafiikkabugeihin. Esimerkiksi Xbox 360 -versiossa auto jäi kerran jumiin mainostauluun, kun taas PS3:lla peli ei aivan ehtinyt viimeistellä latausta ja tiestä puuttui kaistale, johon ajaessani putosin alla olevaan vääristyneeseen bittimaailmaan. Onneksi vastaavia isoja bugeja ei tullut vastaan kuin muutamia noin 20 tunnin pelitestien aikana. Ne eivät pilaa peli-iloa, mutta pistävät miettimään, että hieman enemmän aikaa olisi voitu käyttää pelin hiomiseen.

Moninpeli eroaa paljon monista kilpailijoistaan. Nettikisoja ei ole rajoitettu pelkiksi kisoiksi ennalta määrätyillä reiteillä, vaan avoin kaupunki toimii yhtenä isona lobbynä Speedlist-nimisille viiden osaottelun miniturnauksille. Ne koostuvat sitten erilaisista kisoista ja haasteista, joissa tavoitellaan kokonaisuudessa parasta pistesaalista. Speedpointit siirtyvät suoraan yksinpelistä moninpelin puolelle ja avaavat siellä ranking-tasoja. Tasot puolestaan avaavat koko ajan uusia ja parempia autoja sekä modeja kuin moderneissa räiskinnöissä.

Netissä ajelu on kokonaisuudessaan hauskaa ajanvietettä, kunhan sitä ei pelaa kulmat kurtussa. Kisat, haasteet ja kokoontumiset olivat parhaimmillaan ja pahimmillaan melkoista kaaosta, jossa pelti rytisi jatkuvasti. Rehtiä kilpailullisuutta vähentää tietysti myös hurja määrä satunnaistekijöitä liikenteessä. Osa haasteista edellyttää myös pelaajilta yhteistyötä, joka aiheuttaa helposti sekaannuksia; ei tarvita tietysti kuin yksi yhteistyökyvytön, niin tavoitteelle voi heittää hyvästit. Kaiken kaikkiaan moninpeli vain vahvistaa jo yksinpelistä ja Autologista jäänyttä vaikutelmaa: Need for Speed: Most Wanted on parhaimmillaan kavereiden kanssa.

Need for Speed: Most Wantedia voisi helposti kutsua Need for Speed: Burnoutiksi. Niin selvästi Criterion Games on yhdistänyt kahden pelisarjan parhaimpia osia samaan pakettiin. Molempien pelisarjojen fanit voivat olla tyytyväisiä pelin tarjontaan, vaikka pieniä kismityksenaiheita pelistä löytyykin. Suurin ongelma itselleni on, että Most Wantedissa ei ole oikein edes yritetty panostaa yksinpeliin, vaan se olettaa, että kaikilta löytyvät nettikaverit valmiina odottamasta. Jos näin on, mahtava juttu, mutta jos ei, peliltä putoaa nopeasti pohja.

Katso alta pelin julkaisutraileri