Pelin lähtökohdat ovat kieltämättä kutkuttavat. Vaikka poliisit ovat olleet läsnä Need for Speed -sarjassa alusta alkaen, koskaan aiemmin niille ei ole annettu tasavertaista osaa superautoja veivaavien hurjapäiden kanssa. Criterionin ajopelikokemuksella Hot Pursuitista oli lupa odottaa jotain järisyttävää. Kukapa ei olisi joskus leikkinyt poliisia ja rosvoa.
EA:n korkeat tuotantoarvot näkyvät heti alkuruudusta lähtien. Ämyreistä kajahtaa komeasti 30 Seconds to Marsin Edge of the Earth, joka punasinisten valojen heijastuessa mustaan asfalttiin virittää mainiosti tunnelmaan. Puhtaasti audiovisuaalisesti Need for Speed: Hot Pursuit osoittautuu yhdeksi vuoden vaikuttavimmista peleistä. Tuskin missään ajopelissä on nähty näin upeita ja jylhiä luonnonmaisemia, eivätkä autotkaan rumia ole. Sekä poliiseilla että kaahailijoilla on käytettävissään toinen toistaan nopeampia superautoja maailman kuumimmilta autovalmistajilta - Ferraria lukuun ottamatta. Pelissä pääsee ajamaan niin Maseratia, Lamborghiniä kuin Porcheakin. Tavalliset kauppakassit sen sijaan on jätetty baanoilla harvakseltaan liikkuviksi esteiksi.
Hot Pursuit onkin varsin periamerikkalainen peli, vaikka kehittäjä on toki englantilainen. Peli ei käytä aikaa tarinointiin tai postikorttimaisten ympäristöjen fiilistelyyn, vaan menee heti asiaan. Yhtä hyvin Hot Pursuitia voisi kutsua toimintapeliksi. Ajojahtien tempo hipoo hiuslatvoja ja uutta ajettavaa tuntuu irtoavan miltei joka kisasta.
Hot Pursuit rakentuu Criterionin aiemman Burnout Paradisen tavoin suuren, vapaasti liikuttavan maailman ylle. Erona on kuitenkin se, että Hot Pursuitissa ei ole juurikaan kaupunkimaisemia - tai edes kyliä. Pelimaailma tiivistää noin 160 tiekilometrin alueelle suuren osan Yhdysvaltojen länsipuoliskon luontoa, korostaen kaikkia yksityiskohtia. Pohjoisessa vuoristoteillä pyryttää lunta, kun taas lounaassa kaasutellaan paahtavan auringon alla upeilla rantateillä. Idässä on kuivaa aavikkomaisemaa ja jättimäisiä ikonisia lautasantenneja. Löytyypä joukosta myös sateista metsää ja ukkosen piiskaamia yöreittejä.
Burnout Paradisen jälkeen tuntuu melkeinpä askeleelta taaksepäin, että vapaa hurjastelu on täysin vailla päämäärää ja kilpailut on ripoteltu päävalikon perinteiseen karttanäkymään. Vaikka ratkaisu on perusteltu suvantovaiheiden välttämiseksi, tekee se samalla maailmasta varsin onton tuntuisen. Kun vieläpä yksinpelin kilpailut toistavat pahasti itseään, ei pelkkä kokemuspisteiden sekä parempien autojen ja varusteiden tavoittelu jaksa kovinkaan pitkään pitää alun innostusta yllä.
Kilpailut jakautuvat käytännössä kolmeen eri tyyppiin sekä poliisien että kaahailijoiden osalta. Parasta antia ovat Hot Pursuit -kilpailut, joissa poliisit pyrkivät pistämään stopin laittomalle katukaahailulle kilpailijoiden pyrkiessä ensimmäisenä maaliviivalle. Hieman rauhallisempi vaihtoehto tästä on Interceptor, jossa yksi poliisi jahtaa yhtä kaahailijaa. Lisäksi mukana on Preview-kilpailuja, joissa koeajetaan uutta kalustoa ja pyritään kiidättämään se mahdollisimman nopeasti maaliin ilman kolhuja. Käytännössä ylhäisessä yksinäisyydessä kliinisesti kurvailu menee jo liian kauas siitä, mikä pelissä on hauskinta - ovi ovessa vääntämisestä.
Ajotuntuma on selvästi raskaampi kuin Burnout-sarjassa, mutta ei silti realistinen. Raskas kääntyvyys tekee nopeista väistöliikkeistä joskus hankalia, mutta toisaalta auton heittäminen vastustajan kylkeen painonsiirtymää hyödyntäen tuntuu tyydyttävältä. Jotta useimmat mutkat voitaisiin ajaa reilusti kaasu pohjassa, on peliin lisätty epärealistisen tehokas käsijarru, jonka hipaisu sopivan ohjausliikkeen kera heittää kärryn leveään, mutta helposti hallittavaan sivuluisuun. Leveiden kurvien taittaminen muistuttaakin paljon Outrun-sarjan pelejä. Erona on tosin se, että viekas karkulainen voi sopivassa paikassa heittää auton myös kokonaan ympäri ja yllättää jeparit pakenemalla takaisin tulosuuntaan.
Pienen taktisen elementin peliin antavat molempien osapuolten erikoisvarusteet, joita on käytettävissä aina rajattu määrä. Poliisit voivat esimerkiksi kutsua piikkimattoja pudottavan helikopterin tai tiesulun hidastamaan hurjastelijoiden menoa. Kaahailijoita avustavat erikoisnitrot ja poliisiautojen tekniikan hetkellisesti pimentävät häirintälaitteet. Kummatkin voivat pudotella peräänsä piikkimattoja, joiden teho tosin rajoittuu vain aivan imussa tulevien hätistelyyn. On ehkä jollain tavalla antikliimaksista, kun kesken kisan onnistuu ajattamaan vastustajan suoraan piikkimattoon, mutta tämä vain pyörähtää ja jatkaa matkaa kuin kumit olisivat uudet. Yksi pelin ongelma onkin vaatimaton ja tylsä vauriomallinnus, jonka takia vastapuolen autoja on pakko kuluttaa toimintakelvottomiksi energiapalkki kerrallaan. Burnoutin kolareissa syntyvät peltirusinat ovat olleet ilmeisesti liikaa autovalmistajille.
Hot Pursuitin ylivoimaisesti kirkkain ominaisuus on sen nettipeli. Ajojahtien jännitys ja taktisuus nousevat heti pykälällä, kun ennalta arvattavan tekoälyn sijaan vastassa on inhimillisiä ihmisiä. Mukaan mahtuu enimmillään kahdeksan pelaajaa. Yökilpailuissa on jopa mahdollista hakea pientä yllätysmomenttia pistämällä valot tai sireenit pois päältä ja kurvaamalla monista mutkista löytyville oikopoluille. Samalla Facebookin kaltainen Autolog-palvelu pitää tarkkaa kirjaa pelaajien tekemisistä ja osaa suositella sopivia haasteita kavereiden suoritusten perusteella. Ei Hot Pursuit silti aivan niin yhdistetty ole kuin voisi olla. Miksi esimerkiksi Free Ride on jätetty pelkän tyhjänpäiväisen ajelun varaan, kun siinä sivussa voisi tieosuuksille kellottaa uusia ennätyksiä Burnout Paradisen tapaan? Edes tienhaaroja, oikoreittejä tai muita kiinnostuksen kohteita ei ole niin paljon, että niitä jaksaisi metsästää. Hot Pursuitin hulppeat tiekilometrit jäävät lopulta yllättävän yksipuolisiksi ja yhdentekeviksi, vaikka maailma kaiteiden tuolla puolen onkin fantastisesti toteutettu.
Criterionin näkemys Need for Speedistä jättää ristiriitaisen vaikutelman. Peli on päällisin puolin erittäin laadukkaasti tehty, mutta pinnan alta paljastuu sieluton kaahailukokemus, joka ei oikein tiedä mitä se haluaisi olla. Hot Pursuitilla ei ole tarjota Burnoutin häpeilemätöntä romurallia eikä Need for Speedien syvällistä nikkarointia. Vauhtia siinä piisaa, mutta ei järin paljon vaihtelua. Nettipelin yhteisöllisyys ja kilpailuhenkisyys estävät peliä valahtamasta merkityksettömäksi julkaisuksi, mutta ontto ydin paljastuu pramean kääreen alta silti harmillisen nopeasti.