Neds

John McGill (McCarron) on epävakaasta perhetaustastaan huolimatta tunnollinen nuorimies, joka alkaa kuitenkin ajautua elämän sivuraiteelle siirryttyään suurempaan kouluun ja väkivaltaisten nuorisojengien joukkoon. Nämä mukiloivat ja jopa tappavat toisten jengien jäseniä vain koska nämä asuvat toisella puolen kunnanisien joskus vetämää viivaa. John pääsee mukaan kuvioihin isoveljensä maineen kannattelemana, mutta alkaa sitten kaivertamaan omaa paikkaansa maailmassa, ajautuen samalla syvemmälle väkivallan pyörteeseen.

McCarron tuo Johnin roolissa mieleen nuoren Ray Winstonen Scum-elokuvassa, joskin McCarronin suorituksessa on enemmän tasoja. Hän onnistuu esittämään koko hahmon kehityskaaren hyvästä pojasta rajatapaukseksi täysin uskottavasti, ja onkin todella yllättävää että kyseessä on McCarronin ensimmäinen elokuvarooli. Tämän suorituksen pohjalta hänellä on edessään vaikuttava ura.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Mullanille tämä on jo kolmas elokuva, ja hän jatkaa totuttuun tyyliinsä niin hyvässä kuin pahassakin. Nedsin Glasgow on todellinen siivu 1970-lukua ankeine maisemineen ja julmine opettajineen, eikä elokuvasta ainakaan puutu sosiaalista kommentaaria. Lavastus ja puvustus ovat viimeisen päälle, ja leffan lukuisat nuoret näyttelijät sopivat rooleihinsa erinomaisesti.

Neds on hyytävä kuvaus siitä alhaisimman tason tribalismista joka saa nuoret miehet pieksemään toisiaan kaduilla. Kukaan ei koskaan voita mitään, ja pahimmassa tapauksessa joku kuolee. Tässä olisi jo materiaalia riittämiin, mutta Mullan haluaa viedä teoksensa vielä korkeampiin sfääreihin.

Itse en pitänyt niistä surrealismia lähentelevistä kohtauksista joita etenkin leffan loppupuolella alkaa tulla vastaan, ja vaikka ohjaajan itsensä näyttelemä hirviömäinen isä pohjautuukin hänen omaan alkoholisti-isäänsä, vedetään siinä menoa liian äärimmäiseen suuntaan, joka verottaa Nedsin muuten realistista tunnelmaa. Kolmas näytös on muutenkin hajanainen ja elokuva ikään kuin kuivuu kokoon kunnollisen lopetuksen sijasta.

Näistä ongelmista huolimatta Neds iskee kuin nyrkki nenään, ja se on yksi niistä elokuvista joka on omiaan vetämään katsomon hieman hiljaiseksi. Siinä on silti myös humoristiset hetkensä, eikä leffa suinkaan ole mitään jatkuvaa synkistelyä, tummista raameistaan huolimatta.