Los Angelesin myötä neljänteen osaansa ehtivä Midnight Club -ajopelisarja on ollut tyylilleen uskollinen ensimmäisestä osasta lähtien. Öisen kaupungin kaduilla kaahataan nakit vinkuen välillä poliisiakin karkuun muuta liikennettä väistellen, liikennesäännöistä vähääkään välittämättä. Nimensä mukaisesti Los Angeles keskittyy kaahaamiseen enkelten kaupungin kaduilla, peruskonseptin ollessa muuten ennallaan.
Peli ei turhaan panttaa parasta antiaan, vaan hyvin nopeasti alun jälkeen pelaaja päästetään ajelemaan pitkin upeasti mallinnettua Los Angelesia. Jälki on todella tarkkaa, sillä esimerkiksi katujen nimet, muutamat kaupat ja yritykset sekä Hollywoodin kaltaiset nähtävyydet ovat juuri siellä, mistä ne oikeankin kartan perusteella voisi olettaa löytävänsä. Korkeus- ja etäisyyserot ovat kohdallaan ja peli käy melkein edullisesta turistimatkasta jenkkilän länsirannikolle. Laatu kuitenkin vaihtelee, sillä esimerkiksi asuinlähiöiden seudulla jälki on selvästi latteampaa. Ulkoinen kokonaisuus on kuitenkin kerrassaan loistava ja ehdottomasti kokemisen arvoinen.
Vaan upea kaupunki menisi hukkaan, jos sisältö olisi ohutta. Kaduilla käy jatkuva ruuhka, jonka seassa ajelee myös muita yökerhokilpureita. Valojen väläytys halutulle kilpakumppanille ja sitten mennään. Erilaisia pelimuotoja on periaatteessa neljää eri sorttia, mutta jokaisen idea on pohjimmiltaan sama. Kaupungin läpi kaahataan tarkistuspisteiden perässä joko moottoritiellä, nähtävyydeltä toiselle tai vain korttelirallia kaupunginosan ympäri. Mukaan mahtuu myös kierroksittain ajettavia kisoja. Pelkkiin haasteisiin ei tarvitse tyytyä, sillä kartalta löytyy myös peliä eteenpäin vieviä tehtäviä, ja jos kadut alkavat jossain vaiheessa ahdistaa, voi kisoja ajaa myös vapaamuotoisemmin suoraan valikon kautta.
Valikoista löytyy myös pelin hauskin pelimuoto, haastekisa. Haastekisojen idea ei poikkea normaalista kilpailusta juuri mitenkään, mutta porkkana on neljän erilaisen tehtävän suorittaminen kilpailun aikana. Tehtävänä on yleensä kisan voittaminen, radan selvittäminen tietyn aikarajan puitteissa, mahdollisimman vähillä vahingoilla maaliin pääsy sekä kaikkien edellä mainittujen suorittaminen yhtä aikaa. Toisin kuin tavallisissa vapaavalintaisissa tehtävissä, haasteissa kaduilla liikkuvan liikenteen määrää ei pysty säätämään eikä vuorokaudenaikaa valitsemaan, joten tehtävä ei ole helppo.
Kisailun ohessa menopeliään pystyy luonnollisesti virittelemään. Kotipesänä toimivan autotallin uumenissa autoja voi viritellä paitsi konehuoneen puolelta, myös korista ja sisustasta. Virittely itsessään on hyvin tavanomaista osan valikosta paikalleen lätkimistä, mutta silti hauskaa. Erityismaininnan peli saa mainiosta ajokkivalikoimastaan. Tarjolla ei ole pelkästään lompakkoa kauhistuttavia bensasyöppöjä, vaan esimerkiksi pelin alkuvaiheessa voi projektiksi ottaa vaikkapa ruosteisen 1980-luvun Golfin tai oman lempparini, iki-ihanan ja -kauniin Datsun 280Z:n. Myöhemmässä vaiheessa autokatras muuttuu tavanomaisemmaksi, mutta väliin mahtuu myös todella kauniita autoklassikoita. Kaksipyöräisen menon ystäville peli tarjoaa moottoripyöriä. Autoja sisustaa mielellään, sillä auton sisäinen kuvakulma on selkeästi käyttökelpoisin vaihtoehto. Niinpä mittaristoja, istuimia ja ratteja asentelee autoihin mielellään, kun niitä kerran pääsee ihailemaan runsaasti itse pelin aikana.
Ajo-ominaisuudet ovat Midnight Clubin jäsenillä kunnossa. Ajaminen on ohjattavuuden puolesta yksinkertaista mutta silti haastavaa. Ohjaus mahdollistaa sekä hienovaraisen ajolinjan valinnan että rankan rytyytyksen. Jokainen ajopeli tuntuu erilaiselta ja uudella katuhaukalla kisailuun liittyykin usein pieni jännityksen momentti, kun laitteen ajo-ominaisuuksia ei vielä kunnolla tunne. Huonona puolena liikenteen väistely on paikoin todella tuskaista eivätkä hätäiset väistöliikkeet vie kulkinetta muualle kuin seinään. Samaten peli on selkeästi suunniteltu padiohjaimella pelattavaksi, ratilla peliä on vaikea uskoa sujuvasti pelattavan.
Tehtävien lisäksi pelaajan etenemistä mitataan auton laittelusta irtoavilla virityspisteillä sekä maineen myötä kasautuvilla kokemuspisteillä. Kokemuspisteiden myötä pelaajalle avautuu käyttöön uusia ajoneuvoja sekä näiden viritysosia. Kertakaikkisen erinomaisena oivalluksena kokemuspisteitä kertyy plakkariin paitsi katujen ritareita suoraan haastamalla, myös vapaavalintaisista kisoista. Jos tie nousee jossain vaiheessa pystyyn, voi valikoista napata sopivan tasoista kisattavaa ja edetä sitä kautta. Pystyyn nousseesta tiestä puheen ollen, peli on paikoitellen hävyttömän vaikea. Varsinkin tehtävissä tekoälykuskit ovat pääsääntöisesti ylivoimaisia pelaajaan nähden ja yksi kolari tai risteyksen ohi ajaminen - mitä tapahtuu paljon - on yleensä kohtalokasta. Vapaita haasteita on ajettava todella paljon auton virittämiseksi kisakuntoon, sillä liian innokkaan kuskin kohtalona on vain palavan kumin haistelu ja seinään rysäytys. Haastavuus on sinänsä asia, mutta tällaisenaan ajoittain turhauttavaa. Tehtävien osalta peli ei välillä tunnu etenevän yhtään mihinkään, vaikka katuja olisi kaahannut tuntikausia. Osittain tästäkin syystä pelattavaa riittää todella paljon. Omasta etenemisestäni päätellen täydellinen läpäisy saattaa viedä kolminumeroisen määrän tunteja.
Päällisin puolin Midnight Clubin ovat siis kunnossa, mutta tyylivalinnat ärsyttävät. Pelin asenne uhkuu tökeröä ja lapsellista katu-uskottavuutta naurettavuuksiin asti. Tyyli jää irralliseksi, sillä peli ei kerro mitään erityistä tarinaa. Kaiken huippuna omasta mielestään viileät tekoälykuskit vieläpä kettuilevat heikosti pärjäävälle pelaajalle jatkuvalla syötöllä. Ala-arvoiseen läpänheittoon palaa kansi kiinni nopeasti ja vaikuttaa suoraan siihen, millä mielin peliä pelaa. Jos pinna on pitkä ja ulkopelilliset seikat eivät hetkauta, on Midnight Club: Los Angeles parhaita katukaahailupelejä. Kaunis kaupunki, palkitseva pelisysteemi ja huikea määrä pelattavaa pitävät pelin ruudulla pitkään.