Metro Awakening VR jää hieman ontoksi

4A Gamesin Metro-pelit ovat tehneet vaikutuksen persoonallisella tarinalla ja ympäristöllä mutta ennen kaikkea teknisellä hienoudellaan. Ei siis mikään ihme, että odotukset nousivat kattoon kun kävi ilmi, että pelisarjan seuraava osa päästään kokemaan virtuaalisena. Muista Metro-peleistä poiketen Metro Awakeningin takana on pitkän linjan virtuaalipaja Vertigo Games, joten ydinsodan jälkeisen Moskovan maanalainen maailma on hyvissä käsissä. Vai onko?

Ennen Metro 2033 -pelin tapahtumia kierrokselta palaava kenttälääkäri Sedar saa tietää, että hänen vaimonsa mielialalääkkeet ovat lopussa. Tästä on aiheutunut jo ongelmia yhteisössä, joten yhteisen hyvän ja vaimonsa parhaaksi Sedar lähtee etsimään lisää lääkkeitä suojatun verkoston ulkopuolelta, missä kuolettavat vaarat odottavat monessa muodossa.

Metro Awakening ei paljoa pidättele iskujaan tarinan kanssa. Elämä maan alla mutantteja vastaan taistellen ja kuolemaa odottaen on synkkää puuhaa, ja sen annetaan näkyä ja tuntua pelaajalle jatkuvalla syötöllä. Hahmot yrittävät toki löytää toivoa mistä tahansa, mutta karut kohtalot pitävät huolen siitä, ettei pelatessa ole hyvä mieli. Osittain tästä syystä Awakening tuntuu raskaalta kokea. Maan alla on koko ajan pimeää, ja niitä muutamia valonlähteitäkin pitää huoltaa tai latailla harva se hetki, jotta näkee eteensä. Samalla kirkas ulkoilma tarkoittaa geiger-mittarin rätinää ja sen myötä nopeasti kehittyvää silmien sumenemista ja pahaa oloa. Tasapainoilu tulla keitetyksi elävältä päivänvalossa tai joutua hirviöiden raatelemaksi varjoissa ottaa veronsa.

Jännittävä eloonjäämiskamppailu koetaan hahmon silmistä kuvattuna. Rajatuissa ympäristöissä edetään suoraviivaisesti joko teleporttailen tai vapaalla liikkumisella puuhaillen virtuaalikäsillä erilaisten haasteiden parissa. Eteneminen tasapainoilee hirviökohtaamisten ja pienten pulmien ratkomisen välillä, mutta suuri osa ajasta menee kuitenkin haahuillessa tyhjillä käytävillä ja rakennusten raunioissa, mikä kieltämättä alkaa käymään hieman pitkäveteiseksi.

Teknisesti Metro Awakening on huoliteltu. Hahmon kädet seuraavat sense-ohjaimen liikkeitä tarkasti, mikä on hyvä, sillä käsillä näprätään pelissä yhtä sun toista. Pelaajan pitää muun muassa pyöritellä venttiilejä kiinni, veivata laturia, kammeta ovia ja ladata aseita lippaiden käsittelyä myöten. Toiminnot sujuvat luontevasti ja puuhailua riittää, mutta samojen asioiden toistot alkavat paikoittain turhauttaa. Varsinkin otsalampun lataaminen kampeamalla laturia on loogista, mutta sen tekeminen vain minuuttien välein uusiksi oikeasti jo ärsyttää muutaman tunnin pelaamisen jälkeen. Aseen käsittelyn ohella myös ampuminen on pyritty tekemään mahdollisimman autenttiseksi. Tämä lähinnä tarkoittaa, ettei lonkalta räiskiminen onnistu. Jos kohdetta ei sihtaa tarkasti jyvän tai tähtäimen kautta, osuminen varsinkin hieman pienempiin kohteisiin on lähes toivotonta. Jopa helpoimmalla vaikeustasolla tämä tuottaa haastetta useampipäisen vihollislauman edessä. Arvostan toki realismia peleissä niin kuin elokuvissakin, mutta itse pelaan pelejä osittain eskapismin takia ja viihteen nimissä. Oikea elämä on ainakin pelattaessa hidasta ja lopulta tylsää.

Visuaalinen ilme on pelissä kohdallaan. Yksityiskohtia on paljon elävöittämään ympäristöä, jotta maanalainen Moskova on tunnelmallinen. Vaikka valoja käytetäänkin nokkelasti osana peliä, on maailma harmillisesti varsin pimeä. Jatkuva pimeässä vaeltaminen ja kuolemassa kahlaaminen turruttaa, vaikka vastaan tulevat ruumiit ja hirviöt tyylikkäiltä näyttävätkin. Animointiin on panostettu, joten kaikki käsin tehtävät liikkeet näyttävät uskottavilta. Peli pyörii sujuvasti Playstation 5:llä ilman huomattavia lataustaukoja, mutta pahoinvointi muistuttaa itsestään jo alle tunnin pelaamisella vapaasti liikkuessa. Teleporttiliikkumisella taas taisteluissa pärjääminen on aikamoista koheltamista, joten valinta on vaikea.

Pelin äänimaailma on huoliteltua. Efektit ovat uskottavia ja monipuolisia pitämään tunnelmaa yllä. Jännitteitä ja säikäytyksiä luodaan onnistuneesti erilaisilla kolinoilla ja suhinoilla, joita alamaailman rauniot päästelevät ja hirviöt örisevät inhottavan uskottavasti. Ääninäyttelyssä on aidonoloista väsymystä ja alakuloa, minkä karu elämä on saanut aikaiseksi ja hahmoilla on uskottavaa venäläistä juroutta, mikä on omiaan esitettyyn maailmaan. Tummanpuhuva ja laadukas mutta minimalistinen musiikki pitää huolen raskailla ja alakuloisilla sävelillään, jottei tunnelma pääse liian kevyeksi.

Metro Awakening on hieman kummallinen tapaus. Odotukset ja innostus peliä kohtaan olivat korkealla ja teknisesti kaikki on niin kuin pitääkin. Grafiikka on näyttävää, pelattavuus sujuvaa ja maailma mielenkiintoinen, mutta jokin tässä silti tökkii. Kaikin puolin synkistelevä ja pimeä pelikokemus verottaa nopeasti varsinkin, kun fyysinen pahoinvointi on koko ajan läsnä. Vaikka virtuaalikäsillä pääsee tekemään paljon kaikenlaista, pelikokemus tuntuu virtuaalisena jokseenkin teennäiseltä: ihan kuin pelaisi normaalia FPS-peliä virtuaalikakkuloilla. Myös liian pitkät kävelyt tyhjillä käytävillä, ja kuolleissa ympäristöissä käyskentely käyvät tylsiksi. Oudon ristiriitaisesti tunnetilat eivät kohdanneet kokemani pelin kanssa, ja kokonaisuus jättää ontoksi.