Memory tekee Liam Neesonista muistisairaan palkkatappajan

Memory on rikoselokuva, joka vaatii katsojaa luottamaan siihen, että tekijät osaavat kertoa tarinansa. Alku nimittäin tuntuu enemmän tai vähemmän sekalaiselta sillisalaatilta, mutta kokonaisuus punotaan kuitenkin lopulta onnistuneesti yhteen. Moinen ei kuitenkaan ole mitenkään tavallista nykyajan elokuvissa, joten oletettavasti harmillisen moni tyrmää Memoryn jo ennen loppuratkaisua.

James Bond -elokuva Casino Royalen ohjaajana kunnostautuneen Martin Campbellin ohjaustyön pohjana on Jef Geeraertsin romaani "De Zaak Alzheimer", ja nimi kertookin jo suuntaa siitä, mistä on kyse. Liam Neeson esittää vakavasti eläkkeelle jäämistä harkitsevaa palkkatappajaa Alex Lewisia. Kollegat luulevat syyn olevan ikääntymisessä, mutta itse asiassa kyse on hiljalleen hiipivästä muistisairaudesta. Tällainen sairaus ymmärrettävästi hankaloittaa työn tekemistä, mutta yhtä ymmärrettävästi Lewis ei halua etenevää sairauttaan julkisesti ilmoittaa. Viimeisellä keikalla hän kieltäytyy tappamasta 13-vuotiasta tyttöä, ja kerää näin vanhan työnantajan vihat päälleen. Mainittu tyttö saa silti luodin otsaansa, ja näin Alex Lewisin perässä on vanhan työnantajan ohella myös poliisi Vincent Serra (Guy Pearce) apureineen.

Tarinan keskiöön nousevat valitettavasti - joskin ymmärrettävästi - pyssyttely ja muistisairauden kanssa kamppaileminen. Se varsinainen pihvi on kuitenkin hyvän ja pahan välinen harmaa alue ja ajatus siitä, ettei oikeus välttämättä toteudu. Kyseenalainen moraalinen opetus on, että joskus omankädenoikeus on välttämätön paha, mikäli yhteiskuntajärjestys ei pysty oikeutta jakamaan. Tämä on se teema, jota huomaa miettivänsä vielä elokuvan jälkeenkin.

Noin puoleen väliin saakka Memorya tuntuu siltä, että katsoja seurailee useita erilaisia tarinalinjoja ja henkilöhahmoja ilman, että ne liittyvät mitenkään erityisesti toisiinsa. Loppua kohti erilliset polut kuitenkin risteävät, ja ratkaisu saavutetaan ajallaan onnistuneesti. Jos jotain olisi voinut toivoa, olisi se ollut jonkinlainen vihjailu katsojalle siitä, että kaikella elokuvan alkupuoliskolla nähdylle on lopulta merkityksensä. Nyt tilanne on se, että mielenkiinto katsojana alkaa kunnolla herätä vasta viimeisen 20 minuutin aikana. Elokuvan ansioksi on sanottava se, ettei asioita selitetä liian alleviivaavasti auki, vaan katsojan omalle ajattelulle jätetään juuri oikealla tavalla tilaa.

Lisämateriaaleja ei ole lainkaan, mutta tuskin tällaisessa sitä kerrottavaakaan olisi liiaksi ollut. Memorya tuskin muistetaan lajityyppinsä klassikkona, mutta veikkaan, että hyvien näyttelijöidensä ansiosta sitä tullaan silloin tällöin esittämään televisiossa tulevien vuosikymmenten kuluessa.