Frankenstein on yksi maailmanhistorian parhaista kirjoista. Olen sen lukenut joskus teininä suomeksi, ja myöhemmin aikuisena englanniksi. Varsin mielikuvituksettomasti nimetty elokuva Mary Shelley käy läpi sarjan virheitä, joihin nuoret yläluokkaiset ihmiset saattoivat syyllistyä 1800-luvun alun Britanniassa. Ja kun kuohunta jollain tavalla asettui, oli romaani Frankenstein syntynyt. Elokuvan perusteella kirjan kirjoittaminen olisi ollut Mary Wollstonecraft Godwinin (eli Shelleyn) elämän kulminaatiopiste, mutta todellisuudessa näin ei tietenkään ollut. Rouva Shelley ehti elämänsä aikana tehdä paljon muutakin, mutta ymmärrettävästi modernia katsojaa kiinnostaa ennen kaikkea sen tunnetuimman teoksen synty-ympäristö ja vaikutteet.
Itse koin pettymyksenä sen, että elokuva keskittyy harmillisen vähän siihen varsinaiseen kirjalliseen toimintaan. Suurin osa ajasta kuluu ihmissuhdekoukeroihin, jossa itsekkäät ja huonotapaiset nuoret aatelismiehet tekevät mitä mielivät, ja muut ympärillä olevat kärsivät. Runoilija Percy Shelley on kovasti naisten suosiossa, ja hurmaa muitta mutkitta 16-vuotiaan Maryn. Mutta kuten usein tällaisille miehille käy, eivät he haluakaan tyytyä vain yhteen naiseen. Mary itsekin on se toinen nainen, sillä pariskunnan aloittaessa heilastelunsa on Percy Shelley vielä naimisissa ja yhden lapsen isäkin. Syntyvä sotku miellettäisiin paheksuttavaksi jopa 2020-luvun Pohjoismaissa, joten voi vain kuvitella, millainen skandaali se on ollut 1800-luvun alun Britanniassa.
Elokuva maalaa Percy Shelleystä vastuuttoman häntäheikin, mutta lopussa linja pehmenee. Mary Shelley kohtaa ongelmia saada niin kustantajat kuin lukijatkin vakuutetuksi siitä, että juuri hän on teoksen kirjoittaja. Näin ollen ensipainos julkaistaan nimettömänä, ja esipuheen on kirjoittanut Percey Shelley. Jonkinlaisessa julkistustilaisuudessa mies kuitenkin alleviivaa, että kunnia kirjoittamisesta kuuluu hänen vaimolleen. Se ainakin tiedetään, että toisesta painoksesta lähtien Frankenstein on merkitty Mary Shelleyn nimiin.
Elokuva tekee rohkean oletuksen siinä, että katsomista aloittaessaan lukija tuntee jo valmiiksi Frankensteinin. Pääasiassa näin varmaan onkin, mutta jonkinlainen yleisen tason selvitys tarinasta olisi ollut paikallaan. Jos ei muuta niin Maryn olisi voinut laittaa käymään suunnitteluvaiheessa keskustelua jonkun kanssa, josta tarinan yleispiirteet olisivat käyneet ilmi.
Leffan loppuratkaisu on se osuus, joka varmasti pitää paikkansa ilman kummempia draamallisia lisäyksiä. Huomiota herättävää on, että miltei kaikki elokuvan henkilöhahmot kuolivat lopulta varsin nuorina. Mary Shelley itse eli 53-vuotiaaksi.
Mahdollisesti en kuulu kohderyhmään, sillä olisin halunnut elokuvan paneutuvan ennen kaikkea Shelleyn pääteoksen syntyprosessiin. Näin ei siis ole, vaan pääpaino on nuorten ihmisten suhdesekoiluissa varhaisen feminisminkin nostaessa lopussa päätään.
Täytynee lukea se Frankenstein joskus vielä kolmannen kerran.