Marvelin Wolverine -esikatselu: Onko tämä kaikkien aikojen paras Wolverine-peli?

Siis Wolverine-peli. Insomniacin peli on ollut viime päivinä kiivaan verkkokeskustelun keskipisteenä, sillä uusia esikatseluja ja pelikuvamateriaalia julkaistiin ennen pelin PS5-julkaisua 15. syyskuuta. Monet kritisoivat peliä siitä, että se näyttää melko tavanomaiselta ja vanhanaikaiselta, vaikka pitäisi kysyä: arvioimmeko videopelejä oikeudenmukaisesti niiden omien ansioiden perusteella, vai vaikuttaako konteksti mielipiteisiimme?

Marvelin Wolverine-pelin tapauksessa äskettäinen kohu PlayStationin fyysisten levyjen tuotannon lopettamisesta on synnyttänyt aallon negatiivisuutta ja vihamielisyyttä Sonya kohtaan, joka on levinnyt ansaitsemattomasti myös peliin (ja vaikuttaa todennäköisesti Sonyn seuraavaan suureen omaan peliin, God of War: Laufeyyn ja kaikkiin sen jälkeisiin peleihin aina pelättyyn vuoteen 2028 asti).

Mutta on olemassa toinenkin tekijä, joka vaikuttaa kielteisesti pelin julkisuuskuvaan: alan nykytilanne ja Sonyn itselleen asettamat odotukset. Kun AAA-pelien (tai yksinkertaisesti suuribudjettisten pelien, ilman lisänimityksiä) kehittäminen vie yhä pidempään, niitä julkaistaan vuosittain yhä vähemmän (Sony näyttää vakiintuneen kahteen suureen omaan julkaisuun vuodessa PS5-sukupolven aikana), joten jokaista peliä arvioidaan entistä tiukemmin.

Ja Sonyn vaatimukset ovat jo jonkin aikaa olleet alan korkeimmat, kun ajatellaan pelejä kuten Uncharted 4, God of War ja The Last of Us: Part II toimivat vertailukohtana toimintaseikkailupeleille, joissa on yksinpelikampanja ja jotka ovat äärimmäisen huolellisesti viimeisteltyjä ja yksityiskohtaisia. Ne vievät teknologiaa pidemmälle kuin koskaan aiemmin ja tavoittelevat joka kerta yli 90 pisteen arvosanaa Metacriticissä.

Mutta joskus se ei ole välttämätöntä.

Kaikkien pelien ei tarvitse olla genrensä mestariteoksia; hyvin suunniteltu, mukaansatempaava ja hauska peli riittää, vaikka se ei keksisikään genreä uudelleen. Ja Wolverine-pelin vaatimukset ovat suhteellisen yksinkertaiset: siinä on oltava runsaasti viihdyttäviä toimintajaksoja, pelaajan on tunnettava itsensä voimakkaaksi tappokoneeksi, ja pelissä tulisi olla reilu annos fanipalvelua hahmon laajan taustan kunniaksi.

Marvel’s Spider-Manin tekijöiden luoma Marvel’s Wolverine näyttää riittävän vakuuttavalta täyttääkseen kaikki nämä vaatimukset. Tuleeko siitä parempi kuin Spider-Man-pelit, vai riittääkö se edustamaan Sonya heti The Game Awards -gaalassa? Ehkä kyllä, ehkä ei... todennäköisesti ei, sillä pelissä näyttää olevan vielä joitakin ongelmia, ja luovuutta rajoittaa myös se, mitä hahmo voi ja ei voi tehdä. Jos kuitenkin olet Wolverine-fani ja olet haaveillut hyvästä, kunnollisesta ja omaperäisestä Wolverine-pelistä, tämän pitäisi riittää mainiosti.

Tästä huolimatta kritiikki, jota olet todennäköisesti nähnyt verkossa – vaikka se olosuhteiden vuoksi onkin liioiteltua – ei ole myöskään täysin perusteetonta. Pelattuani Marvel's Wolverinea kaksi tuntia, oli joitakin asioita, joista en ollut täysin vakuuttunut. Edetessäni demossa pidemmälle jotkut epäilyt hälvenivät, kun taas toiset jäivät odottamaan lopullista peliä ennen ratkaisuaan.

Tarina on tietysti erittäin tärkeä osa pelin lopullista vetovoimaa. Demossa pelasin läpi useita pelin ensimmäisen näytöksen keskeisiä tarinan käännekohtia, ja kaiken miekkailun välissä oli myös tyypillisiä hitaampia, tarinallisia hetkiä, jolloin kävelet hitaasti suljetussa paikassa, puhut hahmojen kanssa ja kuulet mielenkiintoisia keskusteluja ja yksityiskohtia taustahahmoilta, jos otat aikaa tutkia paikkaa perusteellisesti ja nähdä kaiken.

X-Men-hahmojen puuttuminen – heitä ei vielä ole ”Insomniacin Marvel-universumissa” ja suosituimpien mutanttihahmojen (Mystiquea ja Jean Greyä lukuun ottamatta) puuttuminen saattaa asettaa Wolverinen hieman epäedulliseen asemaan verrattuna Spider-Man-peleihin ja niiden valtavaan valikoimaan ikonisia hahmoja ja roistoja; vaikka tämä onkin Insomniacille hyvä tilaisuus tuoda esiin muita vähemmän suosittuja hahmoja, kuten Callisto, Leech, Nature Girl tai Tyger Tiger loistamaan, ja kun Nathaniel Essex (Mister Sinister) toimii vahvana ja traagisena vastustajana (joka ilmeisesti tulee olemaan myös Marvel Studiosin X-Men-elokuvan pääroisto vuonna 2028, roolissa Adam Driver).

Kuinka teräviä Wolverinen kynnet ovat?

Tietenkin jokaisen Wolverine-pelistä kiinnostuneen suurin huolenaihe on se, miltä taistelu tuntuu. Ja kun otin ohjaimen käteeni, mietin heti, miksi hyökkäykset on osoitettu pääpainikkeille (neliö ja kolmio) eikä liipaisimille, joita käytetään kynsien esiin tuomiseen paikallaan seisoessa (vain siistin ”snikt!”-hetken vuoksi) ja joissakin pikatoiminnoissa.

God of War -pelissä liipaisimia käytettiin menestyksekkäästi antamaan pelaajalle tunne Kratoksen kirveen painosta, ja ajattelin, että Wolverinen kynsillä olisi voinut olla samanlainen haptinen tuntuma, jos niitä olisi käytetty erilaisiin viiltäviin hyökkäyksiin, ehkä jopa molempia yhdistämällä tyylikkäissä komboissa. Tästä huolimatta käy melko nopeasti selväksi, että taistelu on vauhdikkaampaa, sillä kyseessä on aito hack-n-slash-peli, joten ei ole välttämättä huono asia, että ohjaus on vähemmän innovatiivista mutta perinteisempää ja mukavampaa.

Huomasin kuitenkin, ainakin alussa, että pelistä puuttuivat Wolverinen tunnusomaiset liikkeet ja monimutkaisemmat yhdistelmät. Vaikka lisää hyökkäyksiä ja toimintoja avautuu tasojen nousun myötä, taistelujärjestelmän todellinen viehätys ei välttämättä piile painikeyhdistelmissä, vaan siinä, miten liikut viholliselta toiselle kasvattaaksesi ”raivo”-järjestelmää: kun ketjutat yhä enemmän tappoja, palkki täyttyy, ja kun raivosi kasvaa, hyökkäyksistäsi tulee voimakkaampia, kunnes se saavuttaa tason kolme ja voit käyttää erityisiä lopetusliikkeitä. Taistelun viihdyttävyyden avain on taistella mahdollisimman tehokkaasti, jotta raivomittari pysyy koko ajan mahdollisimman korkealla (mikä myös antaa sinulle mahdollisuuden palautua, jos sinut voitetaan).

Taistelu on viihdyttävää, mutta ei mullistavaa, ja eniten hauskaa minulla oli demossa erityishaasteissa (jotka ovat piilotettuina ovien ja portaalien taakse), joissa pelaajan on saavutettava tavoite tai tapettava tietty määrä vihollisia rajoitetussa ajassa mitalien saamiseksi.

Näissä peleissä, kun olet luonnostaan voimakkaampi kuin kukaan vastustajistasi (koska olethan loppujen lopuksi Wolverine), hauskuus piilee, kuten noissa Batman Arkham -peleissä, siinä, että haastat itsesi toimimaan mahdollisimman tehokkaasti, liikkumalla viisaasti viholliselta toiselle aiheuttaaksesi mahdollisimman paljon vahinkoa ja odottaen erikoisliikkeiden käyttöä niin, että ne tuottavat parhaan vaikutuksen yhdelle tai useammalle viholliselle. Lyhyesti sanottuna kyse ei ole pelkästään siitä, että selviät taistelusta hengissä, vaan siitä, että selviät siitä mahdollisimman nopeasti ja tyylikkäästi.

Valitettavasti demossa kohtaamani pääpomo ei sallinut mitään tällaista. Se oli Sentinel, jättimäinen robotti, ja sinun piti kärsivällisesti odottaa, että se laskee kätensä, painella toistuvasti käsien hyökkäyspainikkeita (jotka olivat valtavia ja hitaasti reagoivia vahinkoa imeviä kohteita), väistää joitakin selvästi ennakoitavia ohjuksia ja sitten toistaa tätä hyvin pitkään. Se ei ollut… kovin hauskaa. Ei lainkaan.

Sentinelillä on todellakin hyvin vanhanaikainen pomosuunnittelu (jotkut internetissä pitivät sitä täsmälleen samanlaisena kuin vuoden 2007 Ben-10-peli). Ja tuo taistelu, yhdessä tasojen lineaarisen rakenteen ja ennustettavien pelimekaniikoiden (kuten ruudulla jatkuvana viivana näkyvän hajun seuraaminen) kanssa, saa ihmiset huolestumaan siitä, ettei Marvel’s Wolverine ole aivan vuoden rohkein ja älykkäin peli.

Pelasin Marvelin Wolverinea avoimin mielin ja nautin suurimmasta osasta sitä. En usko, että Wolverine-pelin tarvitsee sisältää avointa maailmaa, monimutkaisia RPG-tyylisiä mekaniikoita tai innovatiivisia taistelujärjestelmiä, joten se on ihan okei. Toisaalta en usko, että tässä on mitään edes etäisesti mahtavaa tai hämmästyttävää, mikä saisi innostumaan jonkun, joka ei oikeastaan välitä Wolverinesta tai Marvelista ja toivoo pelimekaniikan ja pelisuunnittelun voittavan hänet puolelleen.

Insomniacin peli voi olla erittäin hyvä, luultavasti kaikkien aikojen paras Wolverine-peli, mutta se voi tarkoittaa, että se on ”vain” ihan kelpo tai keskimääräistä parempi toimintapeli. Juuri sellaisia olivat Spider-Man-pelitkin... paitsi että noissa peleissä hahmon yksilöllinen erityispiirre (verkossa heiluminen) teki liikkumisesta ja tutkimisesta uskomattoman tyydyttävää ja ainutlaatuista; ainutlaatuinen piirre, joka on yksinomaan Spider-Manille ominainen ja jota Wolverinella yksinkertaisesti ei ole.

Insomniac ei voi tehdä ihmeitä, mutta he osaavat varmasti tehdä erittäin hyviä videopelejä, joten meidän pitäisi luottaa täysin siihen, että Marvelin Wolverine on jälleen yksi niistä, vaikka se ei olisikaan heidän ikimuistoisin ja innovatiivisin luomuksensa.