Mario Tennis Ultra Smash

Kuten kaikki tietävät, Mario pitää tasoloikkakuntoaan yllä urheilemalla. Kun sienivaltakunta ei ole uhattuna, putkimiehet tovereineen tappavat aikaa milloin mikroautoilemalla, golfaamalla ja vaikkapa pelaamalla tennistä. Marion urheilupelien tekijänä on vuosien ajan ollut Nintendon hovihankkija Camelot, jolta on yleensä voinut odottaa laadukasta jälkeä. Tuoreimman tennispelin kohdalla pallo on kuitenkin pudonnut ja pahasti.

Mario Tenniksessä kyse on ollut aina yksinkertaisista asioista. Normaalia tennishurmaa on monipuolistettu vaihtelevilla kentillä ja erikoiskyvyillä sekä pelattavuudella, joka uppoaa selkärankaan sekunnissa. Varsinkin moninpelinä sienivaltakunnan tennis on ollut elementissään, mutta myös yksinpelinä peleistä on yleensä löytynyt riittävästi syvyyttä kiinnostaakseen.

Vaan toisin on nyt. Jo pelkkä alkuvalikko aiheuttaa pienimuotoisen järkytyksen: tässäkö oikeasti kaikki? Yksinpelaajalle vaihtoehtoina on pelata joko ottelun verran normaalia tennistä tai supervoimin terästettyä versiota, tai vaihtoehtoisesti umpitylsää pallorallia ja mätkintäpeleistä tuttua "vihollinen kerrallaan" -puuta. Kaikki osiot ovat pelattavissa myös kaverin kanssa tai vaihtoehtoisesti Amiibo-toverin kera. Sen lisäksi valikosta löytyy nettipeli.

Pahinta on kuitenkin se, ettei peli tarjoa minkäänlaista tutoriaalia pelimekaniikkojen opetteluun. Pelimuodosta riippumatta pelaaja heitetään tylysti altaan syvään päähän ja toivotaan että reppana pysyy pinnalla. No ei pysy. Tekoäly hallitsee hyvin pelin eri osa-alueet ja tekniikat, sen sijaan pelaajan odotetaan oppivan ottamalla turpiin niin että soi. Pieni digitaalinen manuaali pelistä kyllä löytyy, mutta se on vaikeasti löydettävissä ja muutenkin hieman outo ratkaisu pelin nopeatempoisen bilepeliluonteen huomioon ottaen.

Hiljalleen harjoitus alkaa tuottaa tulosta ja esimerkiksi peliin uutena tulokkaana tulleet tehokkaat Ultra Smash -lyönnit alkavat löytää paikkansa. Siitä huolimatta ohjauksen tahmeus ja epätarkkuus ärsyttävät. Poissa on normaalin tenniksen nopeatempoisuus ja reflekseihin perustuva lyöntipeli, tilalla on hidas löntystely ja joka ikisen ja ainoan lyönnin hidas lataaminen.

Lopputuloksena on yllättävänkin turhauttava videopeli. Lyöntien ajoitus on hankalaa eikä pallon lentorataa aina näe kunnolla, varsinkin kun hahmo on kasvanut puolen ruudun kokoiseksi supersienen avulla. Kun kontrollit ja ajoitukset oppii, lopputulos on kyllä jotenkuten sujuva, mutta tällaisen pelin tarvitsema viimeinen silaus ohjauksesta uupuu.

Nettipelinä Mario Tennis on kuitenkin toimivaa hupia. Matseja voi pelata joko leppoisammin ilman pelkoa rankingin menettämisestä, tai vaihtoehtoisesti kilpailuhenkisemmin. Pelaajien välinen tasoero tulee nopeasti selväksi: lupsakammalla puolella vastassa oli tasaisia ja hauskoja matseja, mutta ranked-otteluissa otin pataani kerta toisensa jälkeen selkeällä piste-erolla. Jotkut vain osaavat, minä nähtävästi en.

Sisällön puute on lopulta Mario Tenniksen suurin ongelma. Ulkokuori on tutun tyylikästä Nintendoa ja treenaamisen jälkeen peli paljastuu todelliseksi taitolajiksi, jossa vain harjoittelemalla voi pärjätä. Peli ei vain tee mitään innostaakseen harjoitteluun. Jopa saavutuksia keräämällä avattavat hahmot ja kentät voi kuitata taidon sijasta plakkariin pelin sisäisellä valuutalla.

Mario Tennis: Ultra Smash! on harmillisesti sarjansa heikoin peli ja selkeästi sisällöltään keskeneräinen. On selvää, että Camelot on lähtenyt kehittämään peliä etenkin moninpelaajille, mutta kun edes saman ruudun ääressä moninpelattava loppuu hetkessä kesken, on jotain mennyt suunnittelupalavereissa pieleen. Samasta pelistä parempia variaatioita löytyy Virtual Consolesta pikkurahalla, joten Ultra Smash kannattaa hankkia vain, jos ehdottomasti haluaa testata taitojaan netissä.