Mario & Sonic at the Olympic Winter Games

Kesäurheilulajien puolella pelillisesti toimiva konsepti keksittiin jo 80-luvulla, mutta talviurheilun puolella kultaista kaavaa on etsitty pitkään. Mario & Sonic at the Olympic Winter Games ratkaisee ongelman rajoittamalla tarjolla olevat urheilulajit nopeatempoisimpiin vaihtoehtoihin. Toisin sanoen, murtsikoilla ei näissä kisoissa sivakoida. Jäljelle jäävä lajikatras kattaa mäkihypyn, alppihiidon, luistelun ja kelkkailun lisäksi myös jääkiekon ja curlingin. Erilaisten lajien määrä jää väkisinkin hieman pieneksi, varsinkin kun esimerkiksi alppilajien eri osakilpailut eivät toisistaan merkittävästi eroa.

Talvilajeihin ei sovi vauhdikas napinpaukutus, joten Sega on ratkaissut ongelman hylkäämällä nappienhakkaamisen ohjauksesta lähes kokonaan. Ranteidensa puolesta ei silti tarvitse pelätä, sillä monelle Wii-pelille tyypillinen ohjaimen ilmassa vatkaaminen on niin ikään minimoitu. Ainoastaan muutenkin pelin heikointa antia edustavissa luistelulajeissa kapulaa joutuu heiluttamaan tavallista lujempaa, muissa lajeissa kyse on enemmänkin ajoituksesta ja tasapainon pitämisestä. Mutkien oikomisen tuloksena peli on todella helposti opittava, melkeinpä liiankin. Onneksi mekaniikaltaan yksinkertaisimmissa lajeissa, kuten pelkästään tarkkaan kääntelyyn nojaavissa alppihiidoissa ja kelkkailuissa, vauhtia ja tapahtumia on riittävästi estämään tylsyyden, eivätkä radat ole liian pitkiä. Etenkin yksilökelkkailun ajottain F-Zeromaiseen huiskeeseen yltyvä vauhti innostaa yrittämään.

Mario & Sonic at the Olympic Winter Gamesin lajivalikoiman erityismaininnat lähtevät mäkihypyn, jääkiekon ja curlingin suuntaan. Mäkihypyssä yhdistetään onnistuneesti tasapainoilua sekä oikeaa ajoitusta. Ensin odotetaan sopivaa tuulirakoa, sitten pidetään hyppääjää mahdollisimman suorassa vauhdinoton ajan ja itse hypyn aikana tasapainoillaan tuulta vastaan. Laskeutuminen on myös täysin ajoituksesta kiinni. Tuulen ja tasapainon vaikutus on melkoinen ja yksinkertaisesta mekaniikasta huolimatta mäkihypyssä riittää harjoiteltavaa. Isompien kaveriporukoiden riemuksi myös joukkuemäki on mahdutettu mukaan.

Jääkiekko muistuttaa kovasti menneiden vuosien lätkäklassikoita, Blades of Steeliä ja Ice Hockeytä. Suurimpana erona maalivahti ei ole pelaajan ohjailtavissa, mutta muilta osin meno on kuin silloin ennen. Jääkiekkoa on lisäksi mahdollista pelata NES-tyylisesti wiimote poikittain, mikä vain lisää lajin retroviehätystä. Ja vaikkeivät klassikot tuttuja tapauksia olisikaan, ei yksinkertaisen viihdyttävässä lätkäviihteessä ole vieläkään moitteen sijaa. Kontrollit ovat sujuvat ja pelaaminen suoraviivaista arcade-viihdettä.

Parasta paketissa on kuitenkin curling. Lajissa on todella kivasti löydetty täydellinen tasapaino helpon ohjauksen ja haasteen välillä. Ohjaamisen oppii muun pelin malliin hetkessä, mutta realistisen tuntuisesti käyttäytyvien kivien ja alati vaihtuvien pelitilanteiden kera curling on silkkaa urheilunirvanaa. Curling on myös ainoa laji, jossa tietokoneesta saa kunnollisen vastuksen. Ryökäle nimittäin poistaa pelaajan kiviä pesästä kiusallisen tehokkaasti ja osaapa mokoma vielä laittaa omille kivilleen suojausta.

Normaalien lajien ohella mukana on jälleen fantasiaversiot jokaisesta lajista. Pelin kesäolympiaversiossa inhosin niitä koko syvästä sydämestäni, mutta tällä kertaa ne on yllättäen todettava toimiviksi. Suurin osa fantasialajeista on nopeita Mario Kart -henkisiä pyrähdyksiä aseineen päivineen. Radat ovat järjestään varsin hyvin suunniteltuja, joten fantasiamäkiä laskee mielellään. Jäätanssi on fantasiamaailmassa varsin upea jääshow joko Marion tai Sonicin maailmassa pelaajan valinnasta riippuen. Runsaan vaihtelun ja omalaatuisten tapahtumien ansiosta osio on itse asiassa reippaasti hauskempi kuin normaali jäätanssi. Jääkiekkoon fantastikot lisäävät aseet ja powerupit Mario Strikersien malliin. Fantasiamaailmankin kuningas on kuitenkin curling, joka muuttuu vinkeäksi flipperin ja keilailun sekoitukseksi. Idea on normaalin keilaamisen malliin kaataa kaikki kentällä pönöttävät keilat, mutta homman hankaloittamiseksi radoilla on esteitä, joita on pakko hyödyntää keilojen kaatamiseen. Hutilaukauskaan ei toisin sanoen välttämättä haittaa, jos keilojen takana sattuu olemaan sopiva kimmoke. Jokainen keilarata on erilainen ja hauska. Ehdotonta bilemateriaalia!

Mistä päästäänkin sitten Mario & Sonic at the Olympic Winter Gamesin heikkoihin kohtiin. Moninpelinä talviolympialaisissa on nimittäin hauskaa, mutta yksinäiseltä urheilijalta loppuu äkkiä pelattava kesken. Sekä yksilö- että joukkuekisat on pelattu loppuun parissa päivässä, eikä sen jälkeen jäljelle jää muuta tavoitetta kuin keräillä turhia vaatekappaleita ja koristeita kisojen aikana jaettavalla käteisellä. Yksi piilotettu pelimuoto kauppoja selailemalla vielä löytyy, mutta siinäpä se. Suorittajahenkiselle pelaajalle tarjolla on aimo kasa hyvistä suorituksista jaettavia saavutuksia, joilla ei kuitenkaan tee yhtikäs mitään. Sitäkin suurempi nurinan aihe on kuitenkin nettipelin puuttuminen jälleen kerran. Peli on kuin tehty linjoilla käytäviä kisoja ja turnauksia varten, mutta pelin ainoa verkko-ominaisuus on päivittyvät ennätyslistat. Tylsää, vaan minkäs mahdat.

Kapeahkosta lajivalikoimastaan ja puutteellisesta yksinpelistään huolimatta Mario & Sonic at the Olympic Winter Games viihdytti enemmän kuin kiihdytti. Curlingista tuli hetkessä uusi lempparilajini, eikä muistakaan lajeista moitteen sijaa löydy, lukuunottamatta ranteet rikkovia ja tylsiä luistelulajeja. Helppo opittavuus on varmasti monen mielestä tarpeetonta tyhmentämistä, mutta tosiasiassa helppouden ansiosta kisat pysyvät tiukkoina ja jännittävinä. Lyhytikäisyydestään huolimatta peli on harmitonta ja hauskaa urheiluviihdettä, jolla tylsän viikonlopun tai vaikkapa joulunpyhät saa kulumaan varsin rattoisasti.