Mandy

Tuhansien meemien, koomisten roolien ja sohvatyynyihin printattujen naamakuvien jälkeen, on vaikeaa muistaa Nicolas Cagen olevan myös Oscar-palkittu ja alalla sangen arvostettukin näyttelijä. Liekö toista ohjaustyötään tehneen Panos Cosmatosin tarve Cagelle psykedeelisessä jännärissään enemmän komiikan alleviivaaminen vai tuskaan eläytyminen, mutta paljon puhutussa Mandyssa veteraaninäyttelijä suoriutuu kunnialla molemmista rooleista.

B-luokan kauhuleffoista ja nörttifanituksesta ammentava Mandy esitellään groteskina Cagen sekoilutrippinä, joka on onneksi vain puolet totuudesta. Cagen naamanvääntelyä ja karateiskuja toki katselisi mielellään koko kaksituntisenkin, mutta Cosmatosin visuaalinen tyylitaju sekä tapa luoda painostavia kohtauksia ansaitsee jopa hurmehulluttelua enemmän huomiota.

Metsän keskellä elävien Mandyn (loistavasti roolitettu Andrea Riseborough) ja Redin (Nicolas Cage) parisuhdetta ja keskinäistä kemiaa käydään läpi poikkeuksellisen pitkään ennen turpamässäilyjen alkamista. Koti keskellä metsän pimeyttä ja pariskuntaa sen syövereistä vaaniva kulttijohtaja Jeremiah (Linus Roache) opetuslapsineen on perinteinen kauhuasetelma, jonka Cosmatos on muovannut uhkaavan punaisena hehkuvan valaisun, hiostavan rauhallisesti painotetun dialogin ja musiikkivideomaisen obskuuriuden avulla erittäin kuumottavaksi tavaramerkikseen. Mandyn yleistunnelma huokuu kauhuklassikko Suspirian tyyliä, mutta vastapainona on saman verran silkkaa järjetöntä tyylikyyttä minkään logiikan edellä.

Mandyn ydintarina on hyvinkin yksinkertainen kostoseikkailu, joka on vain kuorrutettu teinimäisen siisteillä fantasiavivahteilla. Mandyn maailmassa on omat lorensa ja selittämättömäksi jäävät omituisuutensa, jotka katsojan pitää vain hyväksyä prätkädemonien pöristellessä taikahuilun käskyttäminä ruudulle. Kasarille sijoittuvan tarinan älyttömyydet muistuttavat vaikkapa aikuisille suunnatusta Heavy Metal -sci-fi-fantasiasta, jonka Cosmatos mainitseekin elokuvan making of -dokkarilla yhdeksi inspiraatioistaan. Cosmatosin ideologiassa tarina on vain hienojen kohtausten tiellä.

Mandy on katsojasta riippuen joko tylsä, sekava tai typerä, mutta parhaimmillaan se on visuaalisesti hienosti esitetty kauhudraama, jossa Nicolas Cage on joko elokuvan paras tai kamalin asia. Cagen kohtaus vessanpöntöllä kiskomassa raakaa viinaa kalsareissaan on loistava kuvaus kärsivän miehen henkisestä tilasta, mutta samaan aikaan asetelma muuttuu Cagen profiilin takia myös tietysti koomiseksi. Nimestään huolimatta Mandy ei valitettavasti myöskään anna nimikkohahmolleen lopulta suurempaa roolia kuin toimia kimmokkeena miespääosan toiminnalle.

Mandy on varmasti mielipiteitä jakava elokuva, joka vaatii paljon hyväksymistä sen sisäisestä logiikasta ja hyvinkin simppelistä juonestaan. Mutta kuten jo muutaman vuoden takainen Mad Max: Fury Roadkin osoitti, helposti selitettävästä tarinasta voi syntyä yksi vuoden parhaimpia elokuvia.