Lost Records: Bloom and Rage, Tape One - Bloom kertoo voimakkaan tarinan

Kun arvioin toiselle medialle Life is Strangen tammikuussa 2015, olin vaikuttunut siitä, miten hyvin Don't Nod pystyi kertomaan kantaa ottavan ja realistisen tarinan. Paljon tapahtunut sittemmin Don't Nodille, mutta Lost Records: Bloom & Ragella he ovat taas palanneet parhaalla tavallaan.

Lost Records: Bloom & Ragen tarinan keskiössä ovat neljä teini-ikäistä tyttöä Nora, Autumn, Kat ja Swann, joiden tiet kohtaavat kesäillassa vuonna 1995 varsin dramaattisten tapahtumien jälkeen. Kesän kuluessa tytöt muodostavat läheisen suhteen, eivätkä unohda kyseistä kesää koskaan - useastakin syystä. Pelin tarina hyppii edes ja takaisin kesän 1995 ja 1992 kesken, kun ystävät ovat kasvaneet ja, monen vuoden jälkeen, kohtaavat paikallisessa pubissa siitä huolimatta, että ovat luvanneet toisilleen olla tapaamatta enää koskaan. Miksi sitten suoritetaan uusi kokoontuminen samassa pitäjässä kuin vuonna 1995 - se on keskeinen juoni Lost Records: Bloom & Ragessa.

Alusta saakka pelaaja ottaa jokseenkin ujon, hieman nörtin, hieman introvertin ja jokseenkin epävarman Swannin roolin, joka on myös pelin ainoa pelattava hahmo. Don't Nod on erittäin hyvä luomaan henkilöhahmoja, ja nopeasti saakin käsityksen siitä, millaisia tytöt ovat. Kaikki tuntuvat todellisilta, he ovat ahdistuneita, epätäydellisiä, epävarmoja ja he ovat kaikissa kokoluokissa ja etnisyyksissä - aivan kuten oikeat ihmisetkin. He muodostavat tarinan keskiön, jossa on kyse itsetutkiskelusta, haasteiden voittamisesta teini-ikäisenä ja uusien ystävyyssuhteiden luomisesta. Ja pelko siitä, että menettää toiset.

Lost Records: Bloom & Rage kehittyy hitaasti - hyvin hitaasti. Joillekin tämä on varmasti liian hitaasti, mutta nautin hitaasta tahdista, jossa on tilaa ajatella, ja missä on jaksoja, joissa rauhallisuus ja tyyneys ottaa vallan. Ei voi kuin saada Twin Peaks -tunnelmia, kun peli liikkuu eteenpäin hitaasti, ja joskus keskeytyy jaksoilla, joissa ei tapahdu mitään - se luo pelille hyvin erityisen tunnelman.

Pelattavuutta ei juurikaan ole, sillä pelaaja enimmäkseen seuraa vuorovaikutteista tarinaa, johon pääsee vaikuttamaan. On tutkittava ympäristöjä ja ratkottava yksinkertaisia pulmia, ja voi valita erilaisista dialogivaihtoehdoista, jotka muuttavat neljän tytön keskinäisiä suhteita. Luodakseen vähän enemmän pelaajalle tekemistä, on Swannilla videokamera, jota hän mielellään käyttää. Hän kuvaa eläimiä metsässä, kolmen ystävänsä toilailuja ja osa kuvatusta materiaalista on itse asiassa keskeistä tarinan kannalta, mutta mukana on myös lukuisia tilaisuuksia kuvata maailmasta asioita vain, koska Swann haluaa. Tämä voi olla lintulajin tallentaminen paikallisella alueella, graffitimaalaus parkkipaikalla, epätavallisen vesitornin kuvaaminen eri kuvakulmista tai tallentaa Swannin kissaa tekemässä jotain erityistä.

Ulkoasu on varsin miellyttävä ja tunnelmallinen, ja tavallisesti käytössä ovat erittäin elokuvalliset kamerakulmat ja tasainen vieritys pitämässä tilanteen hitaana ja rauhallisempana. Don't Nod on niin ikään onnistunut tavoittamaan 90-luvun tyylin varsin vakuuttavasti varsinkin, kun käytetään Swannin videokameraa. Kuva vaihtuu malliin 4:3, ja on rakeinen turhan kovalla kontrastilla, kuten ne videokamerat 1990-luvulla olivat.

Tekniseltä kannata tilanne on hieman sotkuisempi. Grafiikka ei aina rullaa tasaisesti, pinnat saattavat latailla pitkään, joskus henkilöhahmojen liikkuminen näyttää kummalliselta, ja koin yhdessä vaiheessa bugin, joka pakotti käynnistämään aiemman tallennuksen ennen kuin pystyin jatkamaan.

Ääninäyttelijät tekevät hyvää työtä, ja dialogi aina on uskottavaa ja vakuuttavaa. Musiikki on aina ollut keskeisessä osassa Don't Nodin tarinavetoisessa tyylissä, ja niin on myös Lost Recordsissa. Soundtrack on pääasiassa amerikkalaisen laulaja-lauluntekijä Ruth Radelet'n tekemää (laulaja bändissä Chromatics), ja mukana on myös kanadalainen bändi Milk & Bone. Musiikki on unenomaista ja melankolista, joka istuu täydellisesti pelin tyyliin - voimakas soundtrack.

On mahdollista valita katsella Lost Records: Bloom & Ragea kahdella tavalla. Jos valitsee ajatella sitä perinteisenä pelinä, pettyy. Mukana ei ole mitään tekemistä ja, kuten aiemmin mainitsin, on peli hyvin, hyvin hidas. On myös mahdollista valita katsella peliä vuorovaikutteisena tarinana, ja silloin kaikki todellakin toimii. Tarina on kiinnostava, henkilöhahmot ovat mahtavia ja peli pysyttelee perinteisessä Life is Strangen muotissa - mutta paremmin.

Lost Records: Bloom & Rage on voimakas tarina - ja loppu todellakin tekee vaikutuksen. Pelaajalla on tunne, että "jotain oli vialla" - mutta ei sentään tuo! Kyseessä on voimakas tarina ihmisistä, epävarmuudesta, rakkaudesta, vihasta, teininä olemisesta 1990-luvulla ja varsinkin osuva tarina ystävyydestä ja joistakin inhimillisistä ominaisuuksista, jotka tekisivät maailmasta paljon paremman paikan, jos useampi meistä sellainen olisi.

Lost Records: Bloom & Rage on peli, joka pysyy mielessä vielä jonkin aikaa pelin lopettamisen jälkeen. Monikaan peli ei siihen pysty.

Lost Records: Bloom & Rage julkaistaan kahdessa osassa (nimillä Tape), ja Tape 1: Bloom on nyt saatavilla, kun taas Tape 2: Rage julkaistaan ilmaisena päivityksenä huhtikuun puolivälissä.