Lost Records: Bloom and Rage on kuin Life is Strange

Life is Strange oli käännekohta ja muistutus siitä, ettei ihmisiä voi pakata vain muutamaan stereotyyppiin. Nykyään videopelien henkilöhahmot tuntuvat alati enemmän oikeilta ihmisiltä, ja Life is Strangella on ollut tähän merkittävä vaikutus.

Pääsin testaamaan tunnin ajan ennakkoon Don't Nodin tulevaa projektia Lost Records: Bloom and Rage. Tarinavetoinen seikkailu keskittyy neljään naiseen muistojen kesänä 1995, ja tapahtumaan, joka muovasi heidän elämiään. Luvassa on neljä hyvinkin yksityiskohtaista henkilöhahmoa, jotka toimivat pohjana laajemmalle tarinalle. Hyvinkin siis Life is Strangen kaltaista on tämä.

Tarina on lineaarinen, jota pelaaja voi sitten muovata omakseen tutkimalla paikkoja, käymällä keskusteluja ja selvittämällä salaisuuksia. Sitten löydökset laitetaan käyttöön oikeissa paikoissa, jolloin tarina lähtee uusille urille. Samanlaista tehdään toki muissakin peleissä, kuten Supermassive Gamesin kauhupeleissä. Joka tapauksessa pelaajalla on mahdollisuus kuljettaa tarinaa haluamaansa suuntaan, mutta on pidettävä varansa: monet dialogivaihtoehdot ovat aikarajoitettuja, minkä ansiosta pelaaja pysyttelee hereillä myös hitaampien osioiden aikana.

Lost Records muistuttaa Life is Strangea rytmityksensä osalta. Toisin sanoen tarinassa ei kiirehditä, ja ajoittain pysähdytään painottamaan pienempiä tilanteita painottaen henkilöhahmoja ja heidän edesottamuksiaan. Kukin teinitytöistä vuonna 1995 ovat uskottavan tuntuisia. He ovat malliesimerkkejä niin sanotusta inklusiivisuudesta, mitä voi odottaakin Don't Nodilta.

Lost Recordsissa päästään tutkimaan päähenkilö Swannin makuuhuonetta, ja sitten vaihdetaan Noran autotalliin samoihin puuhiin ennen vaihtamista Noran ja Autumnin bändisoittoon. Sitten siirrytään metsään kuvaamaan musiikkivideota, ja näin paljastuu lisää henkilöhahmojen persoonallisuudesta. Tällaiset pienet osiot nivoutuvat sitten yhteen kokonaisuudeksi, joka antaa pelin loistaa. Tietenkään tällainen pelaaminen ei miellytä kaikkia. Lost Records on hyvin hitaasti etenevä peli. Joskus niin hitaasti, että ajoittain on hankalaa pysyä keskittyneenä. Onneksi pelin taiteellinen tyyli auttaa pysymään hereillä.

Swann voi halutessaan kuvata vapaasti mitä haluaa tutkiessaan jokaista tarinan osa-aluetta. Osa näistä on pakollisia, mutta osa on vapaaehtoista eli siis sivutehtäviä. Tarjolla voi olla paikallisten lintujen kuvaamista, epätavallisen vesitornin kuvaamista, Swannin kissan kuvaamista ja niin edelleen. Ja näitä sivutehtäviä kannattaa tehdä, sillä jokaisen pelin chapterin lopuksi pelaajan kuvaama materiaali on käytössä eräänlaisessa kokoomavideossa (eli siis musiikkivideossa). Materiaali muistuttaa 90-luvun käsikameraa, ja näin lopputulos näyttää oikealta ja aikakauteen sopivalta.

Ajoittain liikeanimaatiot ovat kankeita, ja kyseessä on kuitenkin indiepeli. Toisaalta se on taas esimerkki siitä, miten vain muutama kehittäjä Don't Nodilla pystyy luomaan uskottavan tuntuisia henkilöhahmoja. Jos siis piti Life is Strangesta (ja varsinkin True Colorsista), pitää myös Lost Records: Bloom & Ragesta.