Lies of P on hieman vaisu

Saatuani ensi kertaa maistiaisia Lies of P -pelin maailmasta trailerin myötä kiinnostuin siitä saman tien nimenomaan Souls-pelien yhtäläisyyksien vuoksi. Arvostan myös suuresti pelejä, joissa yksi sankarihahmo lähetetään suorittamaan haasteita toisensa jälkeen vaikeudet oppimisen kautta selättäen.

Ensivaikutelmat nostavat heti fiiliksiä: hämyinen tunnelma, tyylikäs grafiikka ja sulavasti asteleva nuorekas hahmo astelee miekkansa kanssa kohti tuntematonta. Päähenkilön toinen käsi herättää huomiota hyvällä tavalla, sillä se sattuu olemaan mekaaninen aivan kuin NES-ajan Bionic Commandon sankarilla.

Kontrollit tuntuvat tutuilta heti alkuun, eikä säätöjä liiemmälti tarvita. Erilaiset lyönnit, väistöt, parry-toiminnot ja muut perusjutut selitetään ruutuun pompahtavassa teksti-ikkunassa, kun ne tulevat ensimmäistä kertaa ajankohtaisiksi. Mekaaninen käsi herättää kunnioitusta vihollisissa tuhovoimansa myötä, ja se onkin osoittautunut monessa tilanteessa hengenpelastajaksi. Haastavuudesta annan tietyissä kohdissa lisäpisteitä Neowiz Gamesin porukalle, mutta myös pelattavuus on kohdallaan: taipaleet ennen välitallennuspaikkaa eivät tunnu mahdottomilta, vaikka toistoa toisinaan tuleekin. Monesti toistot ovat myös hyvä asia, sillä tekemällä oppii, ja vihollisia kaatamalla kumulatiivisesti kertyvä ergo-valuutta taas puolestaan mahdollistaa muun muassa hahmon kykypisteiden nostamisen. Souls-pelien tapaan kuolon korjatessa pudonneet ergot on mahdollista pelastaa, mutta tähän on lisätty pieni variaatio: vihollisilta otetut osumat matkalla pienentävät pudotettua pottia. Vastaavasti vahingoittaneita vihollisia satuttamalla määrä palautuu ennalleen.

Taistelu vaikuttaa alkuun jopa liiankin helpolta Souls-veteraanin silmistä katsottuna, sillä Pinokkio-animaatiosta lainatut pökkelömäiset viholliset herättävät hilpeyttä muuttuessaan aggressiivisiksi ja käydessään hyökkäykseen. Hassuinta onkin, että pelaajan ohjastaman miekkataiturin nimi on nimenomaan Pinokkio. Samalla herää kysymys: ollaanko tässä luomassa leipää ja sirkushuveja näytelmän muodossa aatelisille, jotka seuraavat kiikarien ja lasisilmien takaa tarinan etenemistä? Juonesta on kuitenkin vaikea rakentaa kokonaisuutta, vaikka esimerkiksi löydetyt tekstipätkät ja keskustelut muiden hahmojen kanssa auttavat asiaa edes hieman. Tosin hyvin vaillinaisesti ja sirpaleisessa muodossa.

Sen myönnän rehellisesti, että pelkkä lyömäasetaistelu on aina ollut hyvin pienessä roolissa tämäntyyppisiä pelejä pelatessani, enkä innostunut esimerkiksi Bloodbornesta lähellekään yhtä paljon kuin Dark Soulseista tai Elden Ringistä. Suurin syy tähän on surkea parry-taidon käyttö, joka on aina ollut itselleni punainen vaate. Omaan pelityyliini paremmin sopivat loitsut, heittoaseet ja kilvet miellyttävät paljon enemmän. Onneksi Lies of P paikkaa parry-taidon puutetta mekaanisella kädellä, joka on myös mahdollista vaihtaa muutamaan erilaiseen vaihtoehtoon. Kykykavalkadi sisältää myös erinäisiä superyhdistelmiksi nimeämiäni iskuja, jotka latautuvat vihollisia runnomalla. Eikä pidä unohtaa selkäpuolelta tapahtuvia rankaisuja, sillä vihollisen kurmoottaminen kyseisellä hyökkäyksellä on joka kerta erittäin tyydyttävää. Pitemmälle edettäessä pelattavuutta parantavat myös kykypuuhun laitettavat erikoispisteet, joilla voi muun muassa lisätä väistöikkunan kokoa, suurentaa horjuttamisen mahdollisuutta tai nostaa parantavien esineiden maksimimäärää.

Komeiden puitteiden raameissa meno tuntuu silti toisinaan kovin tyhjältä. Kohtaamiset uusien kummajaisten kanssa toki piristävät aina menoa, mutta harmi kyllä örvelöiden pelottavuus on kaukana pelottavasta. Toki rumia naamoja, maanpintaa alempana olevissa luolastoissa viihtyviä möllejä ja jos jonkinlaisia puunukke-letkuveikkoja on innovatiivisuutensa vuoksi kiva katsoa, sillä tämäntyyppisiä vastustajia olen nähnyt pelimaailmassa vain harvoin. Lisäksi ajattelen, että pienten "mobien" kanssa tahkoaminen tuo ajan kanssa sen isomman palkinnon, kun päästään vääntämään pari astetta kovemman pomovastuksen kanssa, ja se pitää mielenkiintoa yllä.

Lopputekstejä en ole vielä noin 25 tunnin pelaamisella nähnyt, sillä tapanani on kääntää jokainen kivi ennen etenemistä, tyhjentää kauppiaiden myyntitiski esineistä sekä perehtyä juoneen mahdollisimman paljon. Kerättävien juttujen määrällä ei kuitenkaan pullistella, enkä ole kuin pari kertaa törmännyt hyvin piilotettuun polkuun, jonka havaitseminen sai aikaan aina niin makean ahaa-elämyksen. Seikkailtava maailma ei kuitenkaan vaikuta niin suurelta, että peliaika paisuisi kohti 100 tunnin rajapyykkiä keskivertopelaajan näkökulmasta.

Tähän mennessä näkemäni perusteella uutukainen on tervetullut tulokas videopelien maailmaan, vaikka se ei ihan ylläkään samantyyppisten julkaisujen terävimpään kärkeen. Todennäköisesti suurin syy tähän on vihollisvalikoima, joka ei ole huono, mutta ei myöskään säväytä kovin erityisesti. Voi sanoa, että pelattavuuteen panostaminen on vienyt julkaisulta terävimmän kärjen pois, kun ajattelee esimerkiksi Demon's Souls ja Dark Souls -pelejä vuosien takaa, joiden alkuperäisversioita en kokemattomana pystynyt läpäisemään alle sadan kuoleman. Lyhyesti sanottuna pidän haastavammista julkaisuista enemmän. Lies of P ei silti ole helppo peli, mutta se tarjoaa monia erilaisia polkuja parantaa omaa seikkailukokemusta armahtaen pelaajia monella tavalla.

Voisi kai tiivistää, että tässä on "Dark Souls" ajalta, jolloin sen pohja oli vasta muodostumassa FromSoftwaren luojien pään uumenissa: sen verran pelkistetystä pelistä on kyse. Kyseessä on myös puhtaasti yksinpeli, eli monelle tuttuja ja "ihania" tunkeutujia muiden ihmispelaajien muodossa ei ole luvassa. Suositus kaikille lajityypin ystäville, sillä päällimmäiseksi on jäänyt hyvä maku pienistä puutteista huolimatta.