Lethal Weapon (1987) eli Tappava ase on kasaritoiminnan klassikkoteoksia, eikä suunnitelma muljauttaa siitä televisiosarja 2010-luvulle saanut jakamatonta ihastusta osakseen. Lopputulos on kuitenkin varsin kelpo ja kaheli setti, joka kärsii lähinnä runsaasta jaksomäärästään.
Mel Gibson ja Danny Glover olivat ikoninen parivaljakko valkokankaalla. Televisiossa samaan pyrkivät Clayne Crawford Riggsinä ja Damon Wayans Murtaughina, ja näyttelijävalinnat ovat itseasiassa menneet kerrankin täysin nappiin.
Crawford ja Wayans eivät koeta matkia esikuviaan, vaan tulkitsevat hahmoja omista päivitetyistä lähtökohdistaan. Siinä missä Gibson oli maaninen hulluttelija, tarjoaa Crawford rennosti hymyilevän Riggsin, jonka silmistä näkee heti kuinka ohuilla jäillä tämä on liikkeellä. Crawford pystyy olemaan yhden kohtauksen sisällä täysin uskottavasti klovni, ammattisotilas sekä pohjalle tipahtanut alkoholisti ilman minkäänlaista ristiriitaa, joka on kunnioitettava suoritus keneltä tahansa näyttelijältä.
Damon Wayansin sukunimeä ei puolestaan kannata pelästyä, koska Damon on lahjakkaammasta päästä Wayansin sekalaista seurakuntaa. Hän vaikuttaa äkkiseltään yllättävän nuorekkaalta "olen liian vanha tähän skeidaan" Murtaughiksi, mutta tässä tapauksessa kyseessä on sukupolvivääristymä. Wayans on itseasiassa 16 vuotta vanhempi kuin Glover ensimmäisessä elokuvassa, ja ero olemuksessa selittyy luultavimmin elämäntavoilla, jotka ovat ehtineet muuttua sukupolvien välillä melkoisesti.
Muissa rooleissa nähdään televisionäyttelijöiden parempaa keskikastia, joista täytyy nostaa esiin Murtaughin vaimoa esittävä Keesha Sharp, joka on uskottava sekä perheenäitinä, vaimona että kovana lakinaisena. Sarjan naishahmot ovat muutenkin mukavan itsenäisiä, eikä edes Riggsin kuollut vaimo jää vain takautumissa palvotuksi enkeliksi.
Vaikka Murtaughin perhe tuokin sarjaan tilannekomedioista tuttuja käänteitä, ei Lethal Weaponissa olla säästelty toiminnassa. Osa vauhdikkaammista kohtauksista kelpaisi helposti elokuviinkin automaattiaseiden paukkuessa ja peltien rypistyessä.
Sarjan suurin ongelma on sen jenkkityylisesti pitkä kausi. 18 jaksossa ehtii olla tyhjäkäyntiä ja tyhjänpäiväisiä juonikuvioita vähintään kolmannes ajasta, ja täytemateriaalin erottaa aina helposti pääjuoneen liittyvistä käänteistä. Tämä on harmillista, sillä Riggs ja Murtaugh kehittyvät selvästi hahmoina ja näille on kirjoitettu kunnolliset kaaret, joita ei olisi tarvinnut vesittää viikon satunnaisella huumekauppajuonella.
Täytemateriaalista huolimatta Lethal Weapon on silti katsomisen arvoinen sarja keveän toimintakomedian ystäville. Se on hyvä sekoitus hönöilyä ja tiukkaakin draamaa, johon on selvästi uhrattu enemmän ajatusta kuin kukaan olisi alkujaan uskaltanut toivoa.