Ensimmäisen kahden Playstationin parissa kasvaneet muistanevat pelisarjat Crash Bandicoot, Spyro the Dragon, Ratchet & Clank, Sly Cooper ja Jak & Daxter. Playstationilla oli kuitenkin myös muita mukavia tasoloikkasarjoja, ja tällainen oli muun muassa Klonoa. Pelissä ohjattiin koiran ja jäniksen kaltaista oliota ratkomassa kaikenlaisia pulmia.
Tarjolla oli paljon mukavaa viihdettä ja hyvää pelattavuutta. Silti Klonoa sai vain kaksi pääasiallista osaa, ja joitakin käsikonsoliversioiden sivuaskelia eli spin offeja. Ja sitten tuli hiljaista. Vuonna 2008 julkaistiin Nintendo Wiille sen ensimmäisen pelin uusittu versio, ja siitäkin alkaa olla jo 15 vuotta. Nyt sitten on saatu kokoelma Klonoa Phantasy Reverie Series, sillä mukana ovat sekä Klonoa: Door to Phantomille ja Klonoa 2: Lunatea's Veil Klonoan 25-vuotisen taipaleen kunniaksi. Jatko-osaa Klonoa 2: Lunatea's Veil ei ole nähty millään muulla alustalla kuin Playstation 2:lla, joten nyt on jo aika. Parasta olisi ollut, jos mukana olisivat olleet myös sarjan käsikonsoliset osat, mutta niin ei ole asia.
Klonoan peleissä on tarina, mutta se on niin kummallinen ja sotkuinen, ettei moisesta kannata välittää. Klonoa saa haltuunsa erikoisen sormuksen, jonka avulla pystyy syöksemään tuulenpuuskia. Sama sormus johdattaa Klonoan eri maailmoihin, joissa tarvitaan apua. Mahdollisuus hyvään tarinaan on kyllä olemassa, mutta ehkäpä silloin joskus tarina ei ollut kovinkaan tärkeä tällaisissa peleissä.
Peleissä on silti oma vetovoimansa, ja se on kokoelmassa tallella. Henkilöhahmot viihdyttävät niin nostalgiassa piehtaroivia kuin uusiakin pelaajia, ja pelattavat kentät ovat värikkäitä ja vaihtelevia. Dialogi puhutaan kuvitteellisella kielellä, minkä kuunteleminen ärsyttää välillä. Silti moinen on osa pelin tunnelmaa, eikä sitä sopisikaan korvata tai poistaa. Toisaalta henkilöhahmojen ääntely on ajoittain aivan kauheaa. Kamalin tällä saralla on Klonoan ensimmäisen pelin apuri Huepow.
Yhdessä luovan kenttäsuunnittelun ja hyvien kamerakulmien kanssa on helppoa päästä mukaan wanhaan kunnon tasoloikkailuun. Mitään vallankumouksellista ei ole odotettavissa, ja toisaalta paikoin pelin ikä alkaa näkyä. Kokonaisuutena pelit ovat silti hyvin tehtyjä.
Ulkoinen vetoavuus on osittain mennyt nyt, kun peli on saatu uusille laitteille. Klonoa 2 on Playstation 2 -version remasteroitu painos, ja alkuperäinen Klonoa on sitten Wiin remasteroitu versio. Molemmilla versioilla on tyylinä pehmeämmät pinnat, ja tämän seurauksena taiteellinen tyyli ei enää erotu muiden joukosta. Olisikin ollut paras, jos pelaaja olisi voinut valita, käyttääkö päivitettyä vai klassista tyyliä.
Valikoiden mahdollisuudet oman pelikokemuksen muokkaamiseksi ovat hyvin vähäiset. Esimerkiksi nappien paikkoja voi vaihtaa, mutta ainoastaan neljän pääasiallisen napin osalta. Lisäksi minkäänlaisia vaihtoehtoja värisokeille ei ole. Mukana oleva pikselisuodin on se huonoin, sillä se muuttaa koko ruudun sotkuiseksi mössöksi eikä muutenkaan sovi osaksi muuta kokonaisuutta.
Kokoelmassa on onneksi mukana myös hyviä uudistuksia. Molemmat pelit ovat koettavissa kaverin kanssa co-opin hengessä. Lisäksi musiikkia on paranneltu, ja sen myös huomaa. Vaikeustasoakin voi säätää. Nopeuspelaajille mukana on Stopwatch-toiminto haastetta lisäämässä.
Uusimman polven laitteilla kokoelma rullaa lukemissa 4K ja 60 fps. Playstation 5 toimii yskimättä lukuun ottamatta ajoittaisia ruudunpäivityksen notkahduksia silloin, kun päihittää pomovastuksen Klonoa 2:ssa. Latausajat ovat erittäin lyhyet. Nintendo Switchillä tekninen suoriutuminen on toinen juttu. Resoluutio on alhaisempi, latausajat pidemmät ja HDR-tuki loistaa poissaolollaan. Switchin versio rullaa alle 60 fps (yleensä lähellä 50 fps), ja pelihahmo reagoi käskyihin havaittavalla viiveellä. Toimii kokoelma Switchilläkin, mutta selvästi vähemmän sujuvasti kuin uuden polven tehokonsoleilla.
On siis selvää, että osa kokoelman pelien viehätyksestä on vuosien varrella karissut, mutta riittävästi on silti edelleen jäljellä. Huomaa kyllä, miksi pelit ovat säilyttäneet suosionsa.