Killer Joe

William Friedkinin ohjaama ja Tracy Lettsin omasta näytelmästään muokkaama trilleri sisältää kipeää komediaa skaalan synkemmästä päästä. Sen nimihahmo Killer Joe on sivutoimisena palkkatappajana toimiva poliisi, jota eivät eettiset pikkuseikat paljoa purista. Siksipä tämä onkin mies paikallaan, kun tiukinta valkoista roskaväkeä edustavan ääliöperheen poika ja isä tarvitsevat jonkun pistämään isän entisen vaimon päiviltä. Koska pälleillä ei ole rahaa etumaksuun, hyväksyy Joe maksuksi perheen nuoren tyttären "seuran".

Kun lähtökohdat ovat tällaiset, on melko selvää ettei Killer Joe ole ihan jokakodin naurupommi. Komedia uppoaa väkivallan tummiin vesiin, ja elokuva rypee hahmojensa henkisessä sekä materiaalisessa köyhyydessä täysin rinnoin. Tällaista junttirevittelyä ei ollakaan nähty sitten Oliver Stonen U-käännöksen, vaikka hahmot eivät tällä kertaa olekaan aivan yhtä sarjakuvamaisesti esitettyjä.

Osa Killer Joen iskuvoimasta perustuukin siihen, ettei Friedkin ole vetänyt hommia aivan överiksi. Vaikka leffassa on äärimmäisiä hahmoja ja tapahtumia, ovat ne silti jollain hirvittävällä tavalla uskottavia.

Koska elokuvan pohjana on näytelmä, se nojaa vahvasti hahmoihinsa. Siksi onkin oivallista, että Killer Joen näyttelijät istuvat rooleihinsa niin hyvin. McConaughey omistaa elokuvan nimiroolin, ja onnistuu luomaan jatkuvaa jännitettä pelkällä läsnäolollaan. Etenkin tämän kohtaukset Juno Templen esittämän Dottie-tyttären kanssa saavat katsojan varmasti kiemurtelemaan tuolissaan. Church on puolestaan täysin uskottava pälliperheen isänä. Huonoja suorituksia ei Killer Joessa oikeastaan edes ole.

Tiukkojen rikostrillerien ystävät eivät pääse pitkästymään Killer Joen parissa. Se on sangen mieleenpainuva elokuva, joka sisältää yhden "niistä kohtauksista" joista tullaan varmasti puhumaan vielä vuosienkin jälkeen. Se ei ole kuitenkaan mikään yhden tempun show, vaan kautta linjan laadukas paketti, joka haastaa katsojansa irvokkuudellaan.