Alkuperäinen Dark Souls on ansainnut runsaasti mainetta pelirintamalla ja tullut tunnetuksi äärimmäisen rankaisevan, mutta reilun vaikeustasonsa takia, eikä moderniksi klassikoksi kutsutun pelin jatko-osa tuota sarjan ystäville pettymystä, vaan päinvastoin. Dark Souls 2 on edelleen äärimmäisen vaikea, sekä osaa palkita pelaajan suorituksistaan asianmukaisesti kerta toisensa jälkeen ensiaskeleista Drangleicin valtakuntaan lopputekstien rullaamiseen saakka.
Kuten jo ylempänä huomattua, ensimmäinen asia joka tulee mieleen kun koko Souls-pelisarjasta puhutaan, on niiden poikkeuksellinen haastavuus. Dark Souls 2 edeltäjiensä mukaan ei pidä pelaajaa kädestä hetkeäkään, vaan heittää sinut suoraan Drangleicin kuningaskuntaan ilman ohjeita, selitystä tai minkäännäköistä opastusta. Tämä saattaa harmittaa jotain pelaajaryhmää, ja täten vähentää laajempaa kohdeyleisöä. Mutta pelaajat jotka pitävät tälläisestä oma-aloitteisuudesta, tuntevat olonsa kotoisaksi Drangleicissa. Tosin tämä ei ole läheskään ainut syy miksi pelisarjaa kohdellaan kunnialla. Peli on nimittäin haastava, ja sinä tulet kuolemaan. Paljon. Tästä huolen pitää laaja viholliskaarti, joka vaihtelee runsaasti erilaisten alueiden myötä. Kuoleman jälkeen hahmosi menettää osan HP-mittaristaan, mutta tämä on estettävissä Human Effigyksi kutsutun esineen avulla. Myös intensiiviset pomotaistelut tekevät paluun, vaikka liian usein jouduin pettymään pelin pomosuunnitteluun. Vaikka se on yhä suurinpiirtein kunnossa, valkoiseen sumuun astuessani liian monet pomot olivat vain hiukan erilaisia ritareita kiiltävässä haarniskassa. Vaikka mukana on myös luovia pomovastuksia, kuten epäkuolleiden ruumiista koostuva satoja metrejä maanpinnan alapuolella majaileva lihaveistä heiluttava olio, mukana on muutama samannäköinen pomo liikaa.
Pelattavuus on DS2:n yksi suurimmista ylpeyden aiheista. Kärsivällisyys on kaikki kaikessa, ja jos olet kova hätiköimään, löydät itsesi erittäin nopeasti nurkkaan ahdettuna ja alakynnessä, pian kuolleena. Tämän takia panikointi ei kannata, ja taistelussa ei auta kuin pitää pää kylmänä ja silmät auki. Jokainen vihollinen voi koitua kohtaloksi hätiköinnin tai ylimielisyyden ansiosta, joten näitä ääripäitä kannattaa välttää kuin ruttoa. Tosin pelokkaammat voivat pelata pelin läpi velhona, joka ampuu voimakkaita loitsuja etäältä. Tällöin haarniskojen tuoma suojaus vihollisen murhaavalta iskulta on useimmiten vähäinen, minkä seurauksena iskujen väisteleminen rollaamalla on välttämätöntä. Kärsivällisyys maan perii -sanontaa voi täten käyttää osuvana kuvauksena DS2:n taistelumekaniikasta.
Dark Souls 2 omaa useista nykypeleistä poiketen pääosin epäsuoraa tarinankerrontaa. Pelaajan ei ole pakko ottaa selvää mistään, mutta jos maailma oikeasti kiinnostaa, on salaisuuksien selvitäminen erittäin suositeltavaa. Tavaroiden kuvauksia luettaessa ja maailmasta löytyvien hahmojen puheita kuunnellessa pelaajalle paljastuu erilaisia tapahtumia menneisyydestä, ja jotkut kysymykset jätetään hienosti pelaajan pohdittavaksi. Yksi Dark Souls 2:n hienouksista on omien teorioden kehittämistä kaikista maailman tapahtumista. Vaikka pelin tarina ei ole suoraan pelaajalle kerrottu, on kertomus unohtuneesta kuningaskunnasta ja merten takaa saapuvista mystisistä jättiläisistä lopulta valtavan kiehtova. Jotkut pelaajista eivät tosin välttämättä arvosta tälläistä lähestymistapaa, ja jäävät paitsi erinoimaisesta tarinasta. Päätarinan lisäksi valtakunnasta löydettävät sivuhahmot kertovat omat tarinansa, joista jokainen on omalla tavalla kiinnostavaa kuunneltavaa.
Drangleicin raunioituneen kuningaskunnan tutkiminen on viimeinen jalokivi DS2:n kruunuun. Tunnelma on käsinkosketeltavaa, vaara ja kuolema lurkkii jokaisen nurkan takana, mutta toivo suuremmasta palkkiosta pitää halua selviytyä yllä loppuun saakka. Jokaisen pomotaistelun jälkeen pelaajalla on taskussaan aimo määrä sieluja, jotka toimivat ikään kuin valuuttana. Niillä nostetaan hahmon tasoa, ostetaan erilaisia esineitä ja parannellaan varusteita. Maailmasta löytyy myös paljon muunlaisia esineitä, joista osan tarkoitusta ei pelaajalle suoraan kerrota, vaan ne pitää itse selvittää. Maailmasta löytyy kuitenkin muutakin kuin kerättäviä esineitä. Esimerkiksi erään linnan uumenista löytyi suuri laboratorio, joka ympäristöjä tutkimalla viittaa suuriin hirviöihin keskittyneisiin kokeisiin.
Souls-sarjassa on aina ollut mukana myös innovatiivinen moninpeli, joka on hienosti sidottu yksinpeliin. Muiden pelaajien maahan kaivertamia viestejä voi lukea yhdellä napin painalluksella, ja tämä saattaa säästää sinut joskus jopa kuolemalta. Voit myös liittoutua muiden pelaajien kanssa vaikeita pomoja vastaan, ja ilkeämmät pelaajat saattavat tunkeutua maailmaasi, tavoitteenaan saada sinut hengiltä. Dark Souls 2:ssa se toimii paremmin kuin ennemmin, vaikka pientä hienosäätöä moninpeli olisi kuitenkin kaivannut.
Dark Souls 2 on kuin pelaisi tuttua peliä parannetuilla säännöillä. Se ei keksi pyörää uudelleen, mutta keskittyy jo valmiiksi loistavan mekaniikan hienosäätöön. Pomotaistelut eivät aivan yllä edellisten osien tasolle, mutta eivät kuitenkaan jää kauas taaksekaan. Minun osaltani Dark Souls 2 on selvästi vuoden paras peli.