Juhlimme Metroidin 40-vuotista taivalta

40 vuotta sitten, 6. elokuuta, tutustuimme ensimmäistä kertaa erääseen galaksienväliseen palkkionmetsästäjään. Punaisen kypärän päähänsä pukenut ja vakaasta päättäväisyydestään tunnettu hahmo, jonka tavoitteena oli pysäyttää avaruusmerirosvot hinnalla millä hyvänsä, astui suoraan pelihistoriaan.

Legendaarinen laitteistopioneeri Gunpei Yokoi (Game Boyn luoja) tuotti ensimmäisen seikkailun, kun taas nuori Yoshio Sakamoto astui mukaan ja muovasi pelin ainutlaatuisen tunnelman. Juuri Sakamoto nousi myöhemmin sarjan todelliseksi suojelijaksi. Ohjaajana ja tuottajana hän on neljän vuosikymmenen ajan toiminut luovana kompassina, joka on pitänyt Samuksen hengissä, puolustanut sarjan synkää sävyä ja kieltäytynyt antamasta Nintendon eturivin palkkionmetsästäjän hiipua pois kuin tähdenlento videopelitaivaalla.

Se, että soturi oli itse asiassa naispuolinen taistelija nimeltä Samus Aran, tuli 1980-luvun pelaajille täydellisenä yllätyksenä. Samusista tuli edelläkävijä sille, mitä paljon myöhemmin alettiin kutsua tyttövoimaksi. Kun Mother Brain lopulta kukistettiin ja hänen kypäränsä putosi maahan, monien pelaajien kerrotaan tuijottaneen CRT-näyttöjään täysin hämmästyneinä. Kova kuin kivi avaruussoturi oli nainen. Tämä tapahtui kymmenen vuotta ennen kuin Lara Croft teki terävän debyyttinsä PlayStationilla.

Metroid-sarja on aina ollut suurempi kuin sen tunnetuin hahmo.

Jopa aivan ensimmäinen, vuonna 1986 julkaistu peli teki jotain, mihin harvat muut uskalsivat: se antoi pelaajalle täydellisen vapauden Zebes-planeetalla ilman minkäänlaisia ohjeita. Ei vilkkuvia karttamerkkejä, ei pitkiä välianimaatioita eikä avuliaita ääniopastuksia seuraavasta askeleesta. Uteliaisuus oli ainoa kompassi. Jokainen uusi kyky avasi reittejä paikkoihin, joihin aiemmin oli mahdotonta päästä, ja yhtäkkiä itse tutkiminen muuttui pelin suurimmaksi palkinnoksi.

Tämä filosofia on ohjannut sarjaa neljän vuosikymmenen ajan.

Kun Metroid II: Return of Samus julkaistiin Game Boylle, näkökulma muuttui. Seikkailusta tuli synkempi, yksinäisempi ja huomattavasti melankolisempi. Tehtävänä ei enää ollut pelkästään avaruusmerirosvojen pysäyttäminen, vaan Metroidien sukupuolten hävittäminen. Se oli rohkea kerronnallinen päätös, joka loi perustan tarinalle, joka edelleen määrittelee sarjaa.

Sitten tuli Super Metroid.

Tuon pelin merkitystä on vaikea yliarvioida. Monille se on edelleen sarjan historian kruununjalokivi ja yksi kaikkien aikojen parhaista peleistä. Se kertoi tunteikkaan tarinan yllättävän vähillä sanoilla ja osoitti, kuinka ympäristöt, musiikki ja pelisuunnittelu voivat herättää voimakkaita tunteita täysin ilman vuoropuhelua. Vielä tänäkin päivänä pelisuunnittelijat ympäri maailmaa tutkivat Super Metroidia, ei pelkästä nostalgiasta, vaan koska se on edelleen oppikirjaesimerkki mestarillisesta tasosuunnittelusta.

Sarjan vaikutus ulottuu myös kauas Nintendon omien seinien ulkopuolelle. Nykyään termiä ”Metroidvania” käytetään päivittäin, eikä sanan ensimmäinen puolisko ole sattumaa. Metroid määritteli kokonaisen peligenren, jonka ytimessä ovat tutkiminen, päivitykset ja taitavasti toisiinsa kytketyt maailmat. Satoja pelejä on sittemmin saanut inspiraationsa samasta kaavasta.

Kun Nintendo sitten esitteli Metroid Prime -pelin, suhtautuminen oli hyvin skeptistä. Miten yksinäisyyteen ja tutkimiseen perustuva peli voisi toimia ensimmäisen persoonan näkökulmasta? Monet meistä olivat toivoneet perinteistä 3D-peliä, jossa Samus esiintyisi Nintendo 64:llä. Emme koskaan päässeet näkemään sellaista. Nintendo ei yksinkertaisesti ollut löytänyt vastausta siihen, miten Samus voisi liittyä serkkujensa Linkin ja Marion joukkoon kolmiulotteisessa maailmassa.

Retro Studios antoi meille vastauksen

Puhtaan toimintapelin sijaan studio loi ensimmäisen persoonan seikkailupelin, jossa skannausvisiiri nousi vähintään yhtä tärkeään asemaan kuin käsivarsitykki. Tallon IV -planeetta tuntui elävältä; tarina kerrottiin ympäristöjen kautta, ja pelaajaa kannustettiin tarkkailemaan yhtä paljon kuin ampumaan. Metroid Prime saavutti sen, mihin vain harvat pelisarjat pystyvät: se muutti näkökulmaa menettämättä identiteettiään. Se on ikääntynyt hämmästyttävän hyvin, ja Nintendo Switchille julkaistu remasteroitu versio on selvä todiste pelin ajattomasta laadusta.

Siitä lähtien sarja on jatkanut kokeilemista. Samalla kun Prime julkaistiin, Game Boy Advancelle ilmestyi Fusion. Metroid Fusion uskalsi kertoa lineaarisemman tarinan ja esitteli kauhistuttavan SA-X:n, vihollisen, joka loi jatkuvasti hiipivän haavoittuvuuden tunteen. Metroid: Zero Mission osoitti, kuinka uusintaversio voi parantaa alkuperäistä peliä sen sielua tuhoamatta. Metroid Dreadista tuli vihdoin se kauan odotettu jatko-osa, jota fanit olivat odottaneet lähes kaksi vuosikymmentä, ja se todisti, että sarjan ydinajatus tuntuu yhtä modernilta vielä tänäkin päivänä.

Matka ei tietenkään ole ollut täysin sujuvaa. Other M jakoi fanien mielipiteitä suunnitteluratkaisuillaan, ja sarja on toisinaan jäänyt Nintendon suurempien pelisarjojen varjoon. Mario on aina ollut yhtiön kasvo, ja Linkin seikkailut ovat usein saaneet leijonanosan median huomiosta. Metroid puolestaan on elänyt hieman omalaatuisempaa elämää, toisinaan lähes unohdettuna, mutta koskaan hylättynä.

Ehkä juuri siksi sarja tuntuu edelleen erityiseltä

Metroid ei ole koskaan yrittänyt seurata trendejä. Sarja ei ole koskaan tavoitellut avoimia maailmoja vain niiden itsensä vuoksi tai täyttänyt karttojaan tarpeettomilla sivutehtävillä. Sen sijaan se on jatkanut saman ainutlaatuisen ytimen hiomista: tunnetta siitä, kun laskeutuu yksin tuntemattomalle planeetalle, selvittää hitaasti sen mysteerejä ja kasvaa askel askeleelta tarpeeksi vahvaksi uskaltautuakseen syvemmälle tuntemattomaan. Vaikka Prime-sarjan uusin osa saattoi toisinaan tuntua hieman geneeriseltä, sillä oli silti omat ainutlaatuiset piirteensä – toiset hyviä, toiset vähemmän hyviä. Sarjan sielu oli edelleen tallella.

Harvat pelisarjat uskaltavat luottaa niin varauksetta pelaajan omaan uteliaisuuteen. Harvat pelit antavat hiljaisuuden puhua yhtä voimakkaasti kuin musiikki. Ja harvat pelimaailmat ovat yhtä houkuttelevia, että niissä haluaa eksyä.

Neljäkymmentä vuotta on kulunut siitä, kun Zebesin portit avautuivat ensimmäisen kerran. Tuona aikana pelimaailma on muuttunut perusteellisesti, mutta Metroid ei ole koskaan eksynyt polultaan. Kun katsomme ympärillemme nykypäivän videopelimaailmassa, näemme Metroidin jälkiä siellä täällä. Riittää, kun vilkaisee indie-skeneä ymmärtääkseen, kuinka laaja Samusin vaikutus on. Mestariteokset kuten Hollow Knight ovat nostaneet tuon ahdistavan, maanalaisen eristyneisyyden aivan uudelle tasolle.

Pelit kuten Dead Cells ovat yhdistäneet genren tutkimisen ilon intensiiviseen toimintatahtiin. Kauniissa Ori-seikkailuissa tai raakamaisessa Axiom Vergessä – joka tuntuu suorastaan rakkaudenkirjeeltä vuoden 1986 alkuperäisteokselle – Nintendon vanha filosofia resonoi voimakkaammin kuin koskaan.

Nämä hienovaraiset jäljet saattavat hyvinkin olla sarjan suurin saavutus.

Ei siksi, että se täyttää 40 vuotta.

Vaan siksi, että neljän vuosikymmenen jälkeen se tuntuu yhä seikkailulta, jossa seuraava ovi voi johtaa mihin tahansa.