Journey

Journey on vaikea peli määriteltäväksi. Karkeasti sitä voisi kutsua tasohyppelyelementtejä sisältäväksi, ympäristöntutkimiseen pohjautuvaksi seikkailuksi, mutta se ei oikeastaan kuvaa peliä millään merkittävällä tavalla. Sen sijaan olisi osuvampaa puhua interaktiivisesta tarinasta, jonka jokainen pelaaja tulee varmasti tulkitsemaan omalla tavallaan.

Tulkinnanvaraisuus onkin yksi Journeyn selkeimpiä ominaisuuksia. Pelin beta avautuu aavikolta, polttavan auringon alta. Yksinäinen, kaapuun verhoutunut hahmo seisoo hiekkameren keskellä katsellen mäen huipulla hulmuavia, rispaantuneita lippuja. Kuka tämä hahmo on, miksi hän on aavikolla ja minne hän on ylipäätään menossa - me emme tiedä.

Vastaukset odottavat luultavasti jossain hiekan keskellä, joten ainoa vaihtoehto on lähteä eteenpäin. Peli oli aiemmin vahvemmin sidottu ohjaimen kallisteluun, mutta nyt molemmat tatit on tuotu mukaan käyttäjäystävällisyyden parantamiseksi.

Journey on hienoa katseltavaa. Se ei kenties pyri fotorealismiin, mutta sen graafinen tyyli ja tapa kuvata aavikkoa on vangitseva. Matka on selvästi yhtä tärkeä kuin kohde, ja tätä matkaa taittaa mielellään. Nyt ei olla parkour-maastossa, ja dyynien päälle kapuaminen käy välillä työstä. Huipuilta pääsee tosin liukumaan huomattavasti sulavammin ja nopeammin.

Mystinen hahmo pystyy myös loikkimaan, muttei vailla rajaa. Tätä kykyä mitataan kaapuveikon huivissa hohtavilla symboleilla, ja huivin mitalla itsellään. Maastossa piilee riimuja joilla tätä mittaa kasvatetaan, ja symboleihin saadaan uutta hohtoa lentävistä lipukkeista, jotka muistuttavat kiinalaisissa uskonnollisissa menoissa käytettyjä Joss-papereita. Pelissä hyödynnetty symboliikka herättää muuten mielikuvia Afrikasta ja Lähi-idästä, mutta se on selkeästi sekoitus useasta lähteestä.

Symboliikkaa piisaa, sillä matkaa tehdessä aavikon sylistä paljastuu suurempia ja pienempiä raunioita, jotka kertovat kehittyneen kulttuurin aikanaan asuttaneen aluetta. Hiekan seassa on vielä voimaa hehkuvia paikkoja, jotka vaeltaja voi hetkeksi herättää oppiakseen historiasta, mutta tämäkin esitetään pelin oman kuvakielen kautta, ja pelaaja voi vetää siitä monenmoisia johtopäätöksiä.

Betan edetessä paljastuu myös ongelmanratkaisua ja suunnitelmallisuutta vaativia osuuksia, mutta tahti säilyy rauhallisena. Ei rauniomaailma ole ketään hoputtamassa, päinvastoin voittajan ratkaisu on jäädä katselemaan romahtaneen kulttuurin jäänteiden täplittämiä maisemia ja fiilistellä aavikolla, jonka jokaisen dyynin takana tuntuu odottavan jokin uusi, upea yllätys.

Fiilistelyssä on apuna pelin lempeä äänimaailma, joka soljuu yhteen kuvallisen ilmaisun kanssa täydellisesti. Tämä on niitä tapauksia, joissa raja pelin ja taiteen välillä on todella häilyvä, mutta se on yksinomaan hyvä asia.

Journeyn beta on valitettavan lyhyt, emmekä myöskään yhyttäneet sen aikana itsellemme matkakumppania. Pelissä kun on mahdollista taivaltaa kaverin kanssa, mutta kyseinen kaveri on täysin satunnainen toinen pelaaja, jonka henkilöllisyyttä ei paljasteta, ja teot ovat ainoa keino kommunikoida tämän kanssa.

Viimeinen näkymämme Journeysta oli valtaisa laitos, joka tuntui puhkuvan korruptoitunutta voimaa. Halu päästä tutkimaan ja mahdollisesti puhdistamaan tätä oli käsin kosketeltava, mutta tähän toimeen päästään valitettavasti vasta myöhemmin tänä vuonna.