Joker: Folie à Deux on kuraa

Luvassa on lupauksen mukaan hulluutta kahdelle. Ajatuksena oli yhdistää kieroutunut psykopaatti ja nyt vangittu murhamies Arthur "Joker" Fleck yhtä murhanhimoisen Batman-pahiksen ja Gotham Cityn ikonin Harley Quinnin kanssa, ja tuloksena olisi melkoiset bileet. Ongelmana vain on, että ohjaaja Todd Philips näyttää sairastuneen tuotannon aikana jonkinlaiseen megalomaniaan, ja on ratsastanut niin korkealla omassa menestyksessään, että on unohtanut kirjoittaa tolkullisen käsikirjoituksen.

Joker (2019) oli mahtava. Se tehtäköön selväksi heti. Tietysti Philips oli katsellut paljon Martin Scorsesen vanhoja elokuvia Taxi Driver ja King of Comedy, jolloin lopputuloksena oli ihmeellisen vähän niitä omia ideoita, mutta Jokeri oli todiste siitä, ettei moista aina edes tarvita ollakseen omintakeinen. Sen sijaan elokuva oli synkkä, kiinnostava kuvauksessaan Batmanin arkkivihollisesta ja Gothamin pahimmasta pahiksesta. Tyylitelty tutkielma henkilöhahmosta maalasi verellä ja valkoisella, ja lopputulos oli täynnään tunnelmaa ja persoonaa - eikä vähiten Joaquin Phoenixin mahtavan työskentelyn pääroolissa.

Joker: Folie à Deux -elokuvassa kaikki on pahemmin. Paljon, paljon pahemmin. Tarinassa Arthur viettää aikaa Arkhamissa, johon hänet on vangittu rikoksistaan siinä ensimmäisessä elokuvassa. Näin Philips viettää elokuvan ensimmäisen puoliskon, ja ymmärrän kyllä toki ajatuksen. Ensin rakennetaan tiukka, painostavan synkkä tunnelma mielisairaudesta ja eristyksestä, ulkopuolisuuden tunteesta ja miten kovat ajat muovaavat kovia kundeja. Arthur muovautuu täälläkin edelleen, eikä siis ensimmäisestä elokuvasta huolimatta ole vielä valmis kohtaamaan Batmania. Harmillisesti Philipsin versio synkästä Shawshankin vankilasta ei toimi. Käsikirjoitus on laimea. Henkilöhahmoon paneutuminen tuntuu pitkältä toistolta, ja musiikilliset osuudet ovat usein naurettavia.

Elokuvan toinen puolisko on ahtaan paikan kammoinen oikeussalidraama, jossa itsepäinen Fleck seisoo Gotham Cityn valamiehistön edessä. Missään vaiheessa ei tunnu siltä niin ensimmäisessä kuin toisessakaan puoliskossa, että nyt oltaisiin rakentamassa vakavasti ensimmäisen elokuvan mahtavuuden päälle. Kokonaisuus tuntuu nopeasti kokoonkyhätyltä idealta lounastauolla, joka voisi toimia kuvakavalkadina siitä, miten Fleck ottaa paikkansa kaupungin rikollisuuden pomona. Mutta ei minään muuna. Harva dramaturginen idea on saanut kehittyä loppuun saakka. Harvat tempaukset on kehitetty niin pitkälle, että viihdyttäisivät tai herättäisivät ajattelemaan. Jokeri ei ole Jokeri tässä elokuvassa, vaan enemmänkin liikkuva kysymysmerkki. Harley ei tunnu siltä kuin pitäisi. Lisäksi esimerkiksi Harvey Dent on niin pienessä aliedustetussa sivuroolissa, että on hankala ymmärtää Philipsin tarkoitusperiä.

Miksi tehdä elokuva Harleysta, Jokerista ja Two-Facesta Gothamissa, jos kerran elokuvalla on koko ajan vähemmän ja vähemmän tekemistä sen maailman kanssa, josta he ovat kotoisin? Ainoa luonnollinen kehityskulku jatko-osan näkökulmasta olisi ollut laittaa murhanhimoinen, kyyninen ja manipuloiva Arthur Batmania vastaan, ja heittää vielä Harley Quinn hölmöksi apuriksi. Kuka menee katsomaan toista elokuvaa Jokerista, jossa ei ole mukana Batmania? Ketä kiinnostavat oikeussalin tapahtumat, kun Jokeri on kuitenkin livahtanut ulos Arkhamista kymmenin kerroin vuosien varrella taistellakseen Batmanin kanssa?

Voin arvostaa sitä, että ohjaaja yrittää tehdä värikkäät sarjakuvakliseet enemmän todentuntuisiksi, ja samalla maailman uskottavammaksi. Vastakohtia ei kuitenkaan ole, ja se on tylsää. Nyanssit ovat toki tervetulleita, eikä kaiken tarvitse olla mustaa tai valkoista. Aivan kuten Jokeri ja Harley voivat olla väärinymmärrettyjä yksinäisiä ulkopuolisia, voi myös Batman olla se ei-niin-ongelmallisen kasvatuksen tulos. Jo se yksin tekee Batmanista maailman parhaan sarjakuvan. Eikä mitään siitä ole mukana tässä elokuvassa. Ei sitten mitään. Hyvän ja pahan dikotomia puuttuu kokonaan, ja kun mukana ei ole minkäänlaista uhkaakaan Batmanin läsnäolosta, on Philipsin toinen syväluotaus Arthurin psyykeeseen täysin tarpeettomalta tuntuva.

Kaikkien mainittujen ongelmien ohella uskon, että musiikilliset ohjelmanumerot ovat kaiken kritiikin alapuolella. Phoenix ei osaa laulaa, ja kuulostaa pahoinpidellyltä kissalta suurimman osan ajasta, ja hänen yrityksensä matkia Dean Martinia eivät kuulu kuvaan, ja ovat naurettavia. Lady Gaga yrittää urheasti hoitaa kotiin melkein kaikki musiikkiesitykset tehden niistä niin suureellisia kuin mahdollista, mutta missään vaiheessa lauluihin rakennettu Philipsin kirjoittama dialogi ei toimi. Koko elokuva tuntuukin kalliilta, turvonneelta ja riskin ottaneelta kokeilulta, joka meni pieleen.