Iron Man 2

Iron Man 2 kertoo täysin eri tarinan kuin elokuva. Pelissä ahneet tahot tahtovat kaapata Iron Manin haarniskan pohjapiirrokset omiin kataliin tarkoituksiinsa, ja totta kai Rautamies pistää konnia kuonoon. Lähtökohdat sarjakuvamaiselle spektaakkelille ovat periaatteessa kunnossa, sillä tarinan on kynäillyt loistavaa The Invincible Iron Man -sarjakuvaa jo hyvän tovin vääntänyt Matt Fraction. Ääninäyttelijöiden katraskin saa kulmakarvat kohoamaan innostuksesta: Rautamiehen äänenä kuullaan Iron Man -animaatiosarjoissa kannuksensa hankkinut Eric Loomis, ja Don Cheadle ja Samuel L. Jackson toisintavat roolisuorituksensa War Machinena ja Nick Furyna.

Siihen ne hyvät puolet oikeastaan jäävätkin.

Ensimmäisenä silmään pistää miten hemmetin ruma peli Iron Man 2 oikeastaan on. Kaikki tekstuurit ovat kulmikkaita ja yksinkertaisia, animaatiototeutus on vähintäänkin tönkköä ja hahmojen kasvot on saatu yhtä ilmeikkäiksi kuin tunnin turpaansa ottanut metrin halko. Räjähdykset ovat ponnettomia possahduksia, ohjusten savuvanat suttuista hattaraa ja maisemat ovat poikkeuksetta värittömiä seinämiä. Pahin loukkaus pelaajaa kohtaan on kuitenkin kamera, joka lähitaistelussa kieppuessaan sotkee pelaajan suuntavaiston varmemmin kuin isku tylpästä esineestä takaraivoon.

Ja kuinka ollakaan, lähitaistelussa se suurin osa ajasta vietetään. Niin Iron Manin kuin War Machinen aseiden kantama on mitätön 50 metriä, ja vaikka aseet lukittautuvatkin kauempana oleviin kohteisiin, ne eivät tee mitään vahinkoa kantamansa ulkopuolelle. Tämä pakottaa pelaajan uimaan suoraan kohteidensa liiveihin ja kieppumaan kivenheiton päässä vihollisesta, jotta tämä ei lentäisi käsirysyetäisyydelle ja sotkisi kameraa taas kerran. Ikävä kyllä lukitussysteemi ryystää ripulia, sillä se ei ennakoi vihollisen liikkeitä yhtään tippaa. Toisin sanoen, optimikantamalla räiskiessä ammukset menevät aina ohi, sillä kohde tietysti liikkuu. Pelaajalla on siis toivoa osua maaliinsa vain silloin, kun nämä leijuvat paikallaan tai lentävät suoraan kohti. Armeliaan usein viholliset tekevät juuri näin - mitäpä sitä suotta kohti ampumaan, kun voi lentää nyrkki ojossa päin.

Jatkuvasti käsikähmää ei voi kuitenkaan välttää, sillä päälle käy yleensä puolen tusinaa voimapanssaria. Jos yksikään niistä osuu, keskeytyy Rautamiehen lento, mikä tarjoaa maassa oleville tankeille ja tykeille oivan maalin harjoittaa napakkaa sulkutulta. Pahimmillaan tehtävä päättyy laakista -- Rautamies saa ensimmäisen osuman, putoaa kanveesiin ja ryhmä rosvoja hakkaa heebon hengiltä ennen kuin tämä saa suoritettua pystyynnousemista kuvaavan minipelin eli hakattua yhtä ja samaa nappia riittävän monta kertaa.

Tehtävien välillä ollaan Rautamiehen tukikohdassa ja rakennetaan parempia varusteita. Tämä osio olisi mitä loistavin, mikäli kehitystyön kaipaamia pisteitä ei olisi skaalattu miten sattuu. Pinnoja tulee nimittäin satakertainen määrä aina edelliseen verrattuna, mikä tekee säästämisestä hyödytöntä. Olisi paljon helpompaa, jos pelaajalle vain annettaisiin yksi paranneltu ase per tehtävä. Samankaltaista kankeutta on myös pelin valikoissa - valittua panssaria ei voi esimerkiksi varustaa haluamallaan tavalla juuri ennen lähtöä, vaan aseet pitää muokata omassa ikkunassaan ennen tehtävänantohuonetta.

Haluaisin kovasti sanoa loppuun, että peli ei tästä kaikesta huolimatta ole huono, mutta kyllä, kyllä se vaan on. Kaikkialta paistaa läpi, ettei tekijäryhmällä yksinkertaisesti ole ollut aikaa eikä resursseja toteuttaa ideoitaan. Tämä on sääli, sillä pelissä on eittämättä runsaasti hyviä konsepteja ja paljon potentiaalia. Jos peliä oltaisiin saatu hioa vielä pari kuukautta, Iron Man 2 ei jättäisi suuhun näin karvasta jälkimakua. Toisaalta, kehitys ensimmäisestä lisenssi-Rautamiehestä on melkoinen. Ehkä kolmososan kohdalla saadaan lisenssipeli, jota ei hävetä pelata?