Indiana Jones and the Staff of Kings

Raamatulliset myytit ovat tulleet Indylle tutuiksi jo monessa aiemmassakin seikkailussa. Indiana Jones and the Staff of Kingsissä mies hattuineen joutuu vauhdikkaaseen kilpajuoksuun Saksan armeijaa vastaan Mooseksen puisesta valtikasta. Tiedättehän, tarina siitä miten meret väistyivät profeetan tieltä ja palavasta pensaasta kuului Jumalan ääni. Tyypilliseen tapaan tarina ei keskity pelkkään kepakon etsintään, vaan soppaan sekoittuu myös Maya-mytologiaa, kiinalaista viisautta ja Nepalin huippujen lumista kuolemaa.

Tarinan lisäksi myös Indy-tunnelma on ollut tekijäryhmällä hanskassa. Henkikulta on jatkuvasti karvan varassa Indyn pelastautuessa kuolettavilta ansoilta viime hetkessä ja käydessä raivokkaita tulitaisteluita saksalaisia vastaan tuttujen musiikkien pauhatessa mahtipontisesti taustalla. Sääli, että pelisuunnittelu ei sitten olekaan yhtä suvereenisti läsnä. Asetelma antaisi mahdollisuuden vaikka minkälaiseen Indy-kokemukseen, kiperine ongelmineen, huimine takaa-ajoineen samalla menneiden aikojen salaisuuksiin tutustuen. Sen sijaan Indiana Jones and the Staff of Kings on suoraviivainen sohellus, jossa seipään niellyt Indy-vanhus raahustaa ohjaimenheiluttelukohtauksesta ja tiukasti skriptatusta ammuskelukohtauksesta toiseen.

Minkäänlaisesta seikkailusta ei ole tietoakaan, kun peli ystävällisesti neuvoo jatkuvasti mitä missäkin kohdassa pitää tehdä selkeällä ruutuopastuksella. Ainoa asia, mitä pelaajan tarvitsee siirtymäkohdissa tehdä, on etsiä seuraava keltaisena hohtava hotspot ja totella ruudun ohjeita. Muutamassa kohtaa peli unohtaa pelaajan opastuksen tyystin, jolloin tapahtuu kaksi asiaa. Ensinnäkin eteneminen pelaajan oman logiikan mukaan ei ole mahdollista. Toisekseen, koska ruudulla ei yhtäkkiä enää ohjeita näykään, on pelaajan jollain konstilla keksittävä mitä tippukiveä tai muuta vastaavaa pitää hyödyntää ja miten, jotta tie eteenpäin aukeaisi. Nyrkkisääntönä kannattaa muistaa, että ongelmista on logiikka harvinaisen kaukana. Mitä typerämmältä ja kaukaa haetummalta ratkaisu tuntuu, on se yleensä lähinnä oikeaa.

Nopeita refleksejä vaativat Quick Time Eventit ovat tietty muotia, mutta Indiana Jones and the Staff of Kings menee jo yli. Ensimmäisillä yrityksillä on edessä yleensä kuolema, sillä ohjainten vemputtaminen pitää aloittaa sillä samalla mikrosekunnilla kun ohjeet lävähtävät ruutuun. Niinpä jokainen nopea kohtaus pitää tuntea tarkoin etukäteen, jotta tietää jo valmiiksi aloittaa heiluttelun ennen kuin peli sitä varsinaisesti vaatii. Lisäksi näitä kohtia lyödään pelaajan eteen jatkuvalla syötöllä. Kuolema nakkaa pelaajan lähimpään tarkistuspisteeseen joka vain harvoin on oikeasti lähellä. Yritä ja erehdy, kas siinäpä sankariarkeologille sopiva kaava.

Välillä pitää myös tehdä selvää saksalaissotilaista. Taisteluja on kahta mallia, lähitaistelu ja ammuskelu. Käsikähmässä on periaatteessa pätevä kamppailusysteemi, jossa erilaisia lyöntejä löytyy kolme per käsi, ruoskaa voi hyödyntää monella eri tavalla ja ympäristöstä löytyviä esineitä ja huonekaluja voi pätkiä päreiksi saksalaisten ohimoon. Voipa soltturaukat vaikka tuupata kielekkeeltä alas kuolemaansa. Mutta kuinka ollakaan, Indy taitaa tosiaan jo kaivata kipeästi eläkkeelle, sillä arkeologimme reagoi annettuun käskyyn todella hitaasti ja kankeasti. Toisaalta vaikka saksalaisia olisi kerralla listittävänä vaikkapa kymmenen, odottelevat vihulaiset kiltisti omaa vuoroaan sillä välin kun rautakanki-Indy pätkii kaveria kuonoon. Pakenevaa Indyä nämä urhoollisuuden ilmentymät kyllä pätkivät joukolla, mutta vain selkäpuolelle. Ammuskelukohtaukset ovat puolestaan puhdasta karnevaaliräiskintää, jossa pahvisotilaat nousevat suojastaan yksi kerrallaan ammuskelemaan aina samasta paikasta ja samassa järjestyksessä vaikka pelaaja sattuisikin kuolemaan. Ympäristöä näissä kohdissa sentään voi hyödyntää, esimerkiksi räjäyttää vihollisen lähellä olevat ammuslaatikot ilmaan tai pudottaa katossa roikkuvan lampun saksalaisen niskaan. Muutamissa kohdissa tämä on jopa pakollista.

Sinänsä nättiä grafiikkaa haittaa kovasti animaation käsittämätön kankeus. Erityisesti ruoskan varassa lasin läpi heilahtaminen näyttää lähinnä siltä kuin pahasti niveltukkoinen mies tipahtaisi vesiliukumäestä. Äänipuoli sen sijaan on hyvin hallussa ja varsinkin ääninäyttelijät osaavat asiansa. Pelin varsinainen helmi löytyy kuitenkin salaisuuksilla avattavista osuuksista. Indiana Jones and the Fate of Atlantis, Lucasartsin maineikas Indy-seikkailu 17 vuoden takaa on edelleenkin malliesimerkki siitä, millaista jälkeä Indystä parhaimmillaan saa aikaan. Faten ongelmat, juoni ja tunnelma hakevat edelleen vertaistaan seikkailupelien joukossa vaikka ulkoisesti vanhus jo luonnollisesti näyttääkin ikäiseltään. Varsinkin umpikehnoon Indiana Jones and the Staff of Kingsiin verrattuna FoA on kertakaikkisen huikea peli ja lähestulkoon yksin oikeuttaa pelin Wii-version olemassaolon. Hauskana lisänä ahkerille salaisuuksien metsästäjille peli tarjoaa myös alkuperäiset trailerit neljästä ensimmäisestä Indy-elokuvasta.

Indiana Jones and the Staff of Kings on hirmuinen pettymys. Kuitenkin kaikesta karvaasta kalkista huolimatta peli onnistuu välillä viihdyttämään kovastikin vaikka se samalla ärsyttää hiukset päästä. Todennäköisintä on, että viihdearvo löytyykin tunnelmasta ja tarinasta silloin, kun peli ei kerrankin yritä hidastaa etenemistä. Interaktiivisen elokuvan kulta-aika sijoittuu jonnekin 90-luvun puolen välin paikkeille ja sinne Kunkun Kepin voisikin aikakoneella lähettää. Sitä pelaa kyllä paremman puutteessa, mutta kun sitä parempaa on joka kaupan hyllyt täynnä, niin miksi ihmeessä vaivautua?