Indiana Jones -elokuvan ohjaajana ei ole enää Steven Spielberg, vaan James Mangold (Ford v Ferrari, Logan ja 3:10 to Yuma). Indiana Jones and the Dial of Destiny on se viides Indiana Jones -elokuva, ja samalla ensimmäinen sen jälkeen, kun Disney oikeudet itselleen osti vuonna 2012. 80-vuotias Harrison Ford on palannut arkeologin rooliinsa, ja tarjolla on viihdyttävä ja ongelmallinen elokuva.
Indy on palannut natseja vastustamaan, etteivät nämä pääsisi käsiksi muinaisiin arvoesineisiin. Tällä kertaa mukana on nuori Helena Shaw (Phoebe Waller-Bridge), ja etsinnässä Dial of Destiny. Arkhimedes moisen esineen rakensi, ja vehkeellä voi manipuloida aikaa ja avaruutta. Arkhimedes jakoi esineen kahtia, joista se toinen puolikas on kadoksissa. Esineen perässä ovat niin natsit, Indiana Jones kuin Helena Shaw. Tiedossa on matkaamista halki maailman.
Elokuva käyttää paljon aikaa sen teroittamiseen, miten hukassa ja ymmällään Indiana Jones on. Arkeologina hän on kiinnostunut menneen maailman esineistä, ja samalla mukaan ujutetaan kommenttia Hollywoodin kiinnostuksesta uusintaversioita ja jatko-osia kohtaan. Tämä elokuva kuitenkin epäonnistuu olemaan jotain muuta kuin jälleen kerran yksi väsynyt jatko-osa. Ongelmana on jo se, kun 80-vuotias Harrison Ford loikkii räjähtävistä junista ja ajaa 200 km/h kapealla marokkolaisella kadulla. Elokuvasarjaa ei siis haluta päästää lepoon.
Digitaalitehostein Harrison Ford on tehty elokuvan takautumaan 40 vuotta nuoremmaksi. Tämä osuus toimii kyllä, mutta samaa ei voi sanoa elokuvan muista tehosteista. Mittavat toimintakohtaukset ovat enimmäkseen tietokoneella luotuja, ja se myös näkyy. Tämä on harmillista, sillä Indiana Jonesin muistaa juuri nimenomaan monista oikeista ison luokan tehosteista.
Paikoin käsikirjoitus on hyvääkin, ja ajoittain Harrison Ford tavoittaa saman karisman kuin silloin 80-luvulla. Phoebe Waller-Bridge esittää hyvin itsevarmaa ja itsetietoista Helena Shaw'ta. Mads Mikkelsen on elokuvan pahis, ja tekee sen hyvin. Natsilääkäri haaveilee arjalaisen rodun noususta Hitlerin tappion jälkeen toisessa maailmansodassa.
Huonojakin puolia riittää. Elokuvalla ei ole mitään tarvetta olla kestoltaan 2h 34 min. Ylimääräinen puoli tuntia ei tuo kokonaisuuteen mitään merkittävää lisää. Digitaalitehosteet ovat se heikoin lenkki. Digitaaliset natsit eivät vain ole yhtä pelottavia kuin ne oikeat. Tämä vie elokuvalta sen todellisuuden tunnun, jota se kovasti kaipaisi.
Kaikesta huolimatta pidin suurimmaksi osaksi näkemästäni. Disneyn sarjat eivät ehkä ole niin hyviä kuin ennen, mutta toisaalta eivät kauheitakaan. Siksi Indiana Jones and the Dial of Destiny ei ole katastrofi, mutta ei toisaalta herätä tunteitakaan.