Immortals

Olen aina pitänyt antiikin Roomaan ja Kreikkaan sijoittuvista elokuvista. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut, että ennakkotiedot kyseisestä aikakaudesta ovat enemmänkin este elokuvista nauttimiselle. Immortals ottaa alkuperäistarinasta vain muutaman pienen innoituksen, kiertää lopun materiaalin omalla tavallaan kieroon ja näyttää liikkuvalta öljyväritaululta.

Theseus on Kolpoksen niemimaalla asustava äpäräpoika, jonka ainoa sukulainen on hänen äitinsä. Raaka kuningas Hyperion etsii myyttistä Epiruksen jousta, jonka avulla hän pystyisi alistamaan koko maailman valtansa alle. Theseuksen kylä on kuninkaan reitin varrella, ja verisen vierailun jälkeen Theseus lähtee Hyperionin perään kosto mielessään. Tilanne on varsin tulenarka, sillä jopa jumalat astuvat alas taivaasta taistelemaan.

Usein antiikin mytologiasta innoittuvat elokuvat sivuuttavat tarinasta jumalien tason, mikä taas alkuperäistarinoissa on yleensä hyvin keskeinen osa kokonaisuutta. Immortals ottaa tämän huomioon, ja elokuvassa on ikään kuin kolme kerrosta: tavalliset kuolevaiset, kuolemattomat jumalat ja näiden välissä sankarit. Näillä poikkeusyksilöillä on mahdollisuus kohota jumalien joukkoon kuolevaisuudestaan huolimatta. Jumalien henkilöt ovat itse asiassa kaikkein lähimpänä alkuperäisiä tarinoita: he eivät ole täydellisiä eivätkä kaikkivaltiaita, vaan hyvin rajallisia intohimoineen ja virheineen.

Henkilöhahmot ovat hyvin tyypillisiä tällaiselle sankarieepokselle. Alhaisuudesta kunniaan ponnistava Theseus (Henry Cavill) on komea ilmestys katsella, mutta hahmona täydellisen väritön. Kuningas Hyperion (Mickey Rourke) on alleviivatun paha ja vastenmielinen, joka ei kohtele hyvin edes lähimpiä alamaisiaan. Vähempikin pahuus olisi riittänyt. Näiden kahden miehen väliin jää aina yhtä ihanan Freida Pinton oraakkeli Phaedra, joka näkyjensä kiroamana pystyy ilmoittamaan himoitun jousen olinpaikan. Yhdessä hellässä kohtauksessa kuvaruudun täyttää Pinton paljas takamus, mikä tekee elokuvasta ainakin miehille unohtumattoman elämyksen. Netissä velloneiden juttujen perusteella leffan takamus ei kuitenkaan kuulunut Pintolle, mutta siitä viis: kauniin naisen pakaroita katselee aina mielellään.

Monimutkaisten taistelukoreografioiden ansiosta Immortals tuo mieleen Ninja Gaiden -pelisarjan. Veri lentää kaaressa, ihmiset loikkivat apinoiden lailla ja teräaseet heiluvat orkesterin pauhatessa taustalla. Visuaalinen ilme on muutenkin kaikkea muuta kuin realistinen, joten toiminta, erikoinen värimaailma ja tarina tukevat kaikki toisiaan varsin esimerkillisesti.

Immortals on visuaalinen elämys. Alkuperäistarinoiden kanssa sillä ei ole paljoa yhteistä eikä toiminnassa ole realismin hiventäkään. Toisaalta Cavillin lihaksisto on komea katsella ja Freida Pinton pylly jää lähtemättömästi mieleen.