Western on lajityypiltään vahvasti amerikkalainen, koska kuvattu aikakausi on nimenomaan Yhdysvaltain 1800-luvun jälkipuolisko. Siitä huolimatta maailmanhistorian parhaan länkkärin on ohjannut italialainen Sergio Leone vuonna 1966. Mittaa on peräti kolme tuntia, eikä mukana ole ylimääräistä täytettä.
Tarinaltaan Hyvät, pahat ja rumat on nopeasti kerrottu, ainakin pääpiirteittäin. Hyvä (Clint Eastwood), paha (Lee Van Cleef) ja ruma (Eli Wallach) alkavat jahtaamaan 200 000 dollarin kultalastia, joka on piilotettu hautausmaalle. He eivät luota toisiinsa, mutta samalla he tarvitsevat toisiaan rahojen löytämiseksi. Siinä sivussa kolmikko kulkee läpi käynnissä olevan Yhdysvaltain sisällissodan (1861-1865). Muista viittauksista voi päätellä, että tarina on sijoitettu New Mexicon osavaltioon.
Hyvät, pahat ja rumat on niin sanotun dollaritrilogian viimeinen osa. Ne kaksi aiempaa ovat Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965). Edustan itse sitä näkökantaa, jonka mukaan nämä kolme elokuvaa eivät liity tarinallisesti toisiinsa. Samat näyttelijät, lavasteet ja kierrätetty puvustus johtuvat ainoastaan tekijätiimillä käytössä olleen budjetin aiheuttamista rajoituksista.
Hieman yllättäen tärkeintä ei niinkään ole kertoa tarina. Ohjaaja haluaa asettaa henkilöhahmot erilaisiin tilanteisiin ja katsoa, mitä sitten tapahtuu. Erittäin tärkeää on ohjaajalle ominainen jännityksen luominen. Tämä tehdään pitkillä otoksilla, lähikuvilla kasvoista ja tietenkin musiikilla. Leonen tapa viipyillä otoksissaan yhdessä säveltäjä Ennio Morriconen musiikin kanssa luovat kokonaisuuden, jota on sittemmin jäljitelty monin eri tavoin monessa eri mediassa. Hyvät, pahat ja rumat on western-lajityypin merkkipaalu, johon kaikkia muita länkkäreitä verrataan. Vertailu ei ehkä ole ihan reilu, mutta näin se vain on.
Mitä huonoa elokuvassa sitten on? Ihmisten puheäänet on tehty kokonaisuudessaan myöhemmin studiossa, eikä teknologia ilmeisesti ollut kovinkaan kehittynyttä tällaiseen jälkiäänitykseen. Lisäksi kuvauksissa kaikki puhuivat sitä omaa äidinkieltään. Toisin sanoen näyteltävässä kohtauksessa toinen saattoi puhua englantia, ja toinen italiaa. Jälkiäänitysvaiheessa sitten kokonaisuus dubattiin joko kokonaan englanniksi tai kokonaan italiaksi kohdeyleisöstä riippuen. Tekoprosessin vuoksi puhuttu dialogi on ajoittain suorastaan luokattoman huonoa. Nämä hetket ovat onneksi harvassa, eikä elokuvassa muutenkaan keskustella liikoja. Itse asiassa leffa ehtii vanheta peräti kymmenen minuuttia, ennen kuin kukaan puhuu sanaakaan.
Hyvät, pahat ja rumat on kokonaisuutena juuri niin hyvä elokuva, mitä sen maine antaa olettaa. Kyseessä on enemmän kuin maailmanhistorian paras länkkäri. Se on maailmanhistorian paras elokuva.