Hyrulen sankarijoukkio on tehnyt cameo-rooleja monissa Nintendon peleissä, ja vaikka seikkailuissa on riittänyt vuosien saatossa vaihtelua, eivät Link, Zelda ja muut ole vielä kertaakaan joutuneet tosissaan sotimaan. Tämän tilanteen korjaa Hyrule Warriors.
Ensi alkuun yhdistelmä Hyrulen eeppisiä seikkailuja ja Dynasty Warriorsin räjähtävää toimintaa kuulosti vähintään epäilyttävältä. Hiljalleen avautuva maailma ja ongelmanratkonta ovat olleet Legend of Zelda -pelisarjan kulmakiviä jo ammoisista ajoista lähtien, mutta Dynasty Warriors viittaa moisille ominaisuuksille kintaalla. Yhdistelmä saadaan kuitenkin toimimaan varsin hyvin.
Hyrule Warriors toimii päälle päin aivan kuten mikä tahansa Dynasty Warriors -sarjan peli. Edessä avautuvalla kartalla on tuhansia vihollisia, jotka tulee viipaloida pois tieltä vaihtelevilla aseilla viuhtoen ja erikoisliikkeitä paukoen. Kartalla on lisää sotilaita kutsuvia vartiopisteitä sekä linnakkeita, jotka on vallattava nirhaamalla kyseisen paikan kapteeni. Mitä enemmän pinta-alaa taistelun tiimellyksessä valtaa, sitä helpompaa kartan lopullisten tavoitteiden saavuttaminen on.
Viholliset eivät kuitenkaan seisoskele paikallaan kuolemaa odottamassa, vaan ne mokomat yrittävät aktiivisesti vallata linnakkeitaan takaisin. Taistelun molemmilla osapuolilla on myös omat tukikohtansa, joiden valtaaminen johtaa yleensä taistelun päättymiseen. Tekoälyn tukikohta on tosin lähes aina lukittu viimeiseen hetkeen asti tarinan paineista johtuen, eli ihmispelaaja ei pysty oikaisemaan helppoon voittoon valtaamalla tukikohdan.
Jokaisella kartalla on omat välitavoitteensa, joita suorittamalla kartan pystyy lopulta voittamaan. Yksinkertaiselta kuulostava etenemislogiikka muuttuu kuitenkin kertaluokkaa kimurantimmaksi, kun soppaan isketään muutama erilainen välitavoite, kartoille piilotettuja kultaisia skulltulia ja sydämenkappaleita sekä aktiivisesti linnakkeita valtaava tekoäly. Parhaimmillaan sotimisen kaoottisuus on silloin, kun tekisi mieli käydä noutamassa kartalle hetkeksi ilmestyvä skulltula plakkariin, mutta omat sankarit ovat samaan aikaa toisaalla pulassa, ja vihollisarmeija etenee omaa tukikohtaa päin. Tilanteen optimointi niin, että kaiken mahdollisen ehtii tehdä ennen turpasaunaa on pelin hankalin mutta myös nautinnollisin osa-alue.
Ja ne taistelut - voi veljet! Ruudulla saattaa olla samanaikaisesti pari-kolmesataa vihollista viipaloitavaksi. Suurin osa heistä on kertalaakista lakoavaa sorttia, mutta joukossa on myös voimakkaampia kapteeneja sekä tietysti vihollisen sankareita. Vaikka perusvastustajien niittäminen muistuttaakin toisinaan lähinnä ruohon leikkaamista, erinomaiset erikoishirviöt maustavat taistelua hienosti. Viimeisen silauksen pakkaan tuovat jättimäiset pomohirviöt, jotka ovat tuttuja The Legend of Zelda -seikkailuista ja ne myös kaatuvat tutuilla taktiikoilla.
Tämä kaikki olisi kuitenkin turhaa, jos taistelusysteemi ei tukisi pelin rakennetta. Onneksi dynastian sotilaiden perintönä myös napinhakkaamisessa on itua. Perusmalliltaan taistelu on kahden napin ihme, joka on jaettu peruslyöntiin ja voimakkaaseen lyöntiin. Näitä yhdistelemällä hahmot tekevät erinomaisen komeita erikoisliikkeitä, joiden oikeanlainen käyttäminen on avainasemassa taistelujen voittamista ajatellen. Kapteenit, sankarit ja pomohirviöt iskevät vastaan omilla erikoisiskuillaan, joiden onnistuneesta väistämisestä palkitaan tilaisuudella iskeä heikkoon kohtaan. Systeemi on yksinkertaisuudestaan huolimatta yllättävän monipuolinen ja palkitseva.
Taistelusysteemin kruunaa hahmovalikoima. Jokainen hahmoista on oma kokonaisuutensa erikoisliikkeineen ja ominaisuuksineen. Vaihtelevan asearsenaalin ansiosta jokaisella hahmolla on vahvuutensa tietynlaisia vihollisia vastaan ja jokaisella hahmolla pelaaminen tuntuu yksinkertaisesta taistelusta huolimatta aina erilaiselta.
Mukana on myös tavaran keräämiseen perustuva hahmonkehitys. Tasot nousevat vain vihuja listimällä, mutta vihollisilta kerättävän roinan avulla jokaisen hahmon kykypuuhun on mahdollista ostaa uusia ominaisuuksia. Harmillisesti hahmojen kykypuut ovat keskenään identtiset, mutta toisaalta ne etenevät toisistaan poikkeavassa tahdissa, sillä taitojen avaamiseen tarvittavat esineet vaihtelevat hahmokohtaisesti.
Tekemistä Hyrulen sodissa piisaakin sitten isolla kädellä. Perusrakenne on jaettu tavanomaiseen tarinaosioon, jossa taistelu kerrallaan edetään kohti ison pahan lopullista tuhoa. Koska tarinan aikana käytössä olevat hahmot ovat rajalliset, kyljessä on myös vapaa tila, jossa tarinatehtäviä voi pelata millä hahmolla tahansa. Paketin kruunu on kuitenkin perinteisestä Zelda-menosta inspiraationsa ammentava Adventure Mode.
Seikkailussa pelialue koostuu ensimmäisen Zeldan kartalle sijoitetuista ruuduista, joissa viereiset ruudut aukeavat pelattavaksi tehtäviä voittamalla. Näistä tehtävistä on myös mahdollista avata käyttöön pelin voimakkaimmat aseet sekä loput puuttuvat hahmot. Hauskana yksityiskohtana seikkailussa on mukana myös kevyt puzzle-elementti. Tehtävistä saa palkinnoiksi esineitä, joilla voi avata muissa tehtävissä huippusuorituksella saavutettavan erikoisesineen. Ongelmat ovat perinteistä sorttia: kynttilällä poltetaan puskia, pommeilla räjäytetään seiniä ja niin edelleen. Aivosoluja ei varsinaisesti pääse rassaamaan, mutta systeemi on silti hauska ja toimiva.
Eikä tässä vielä kaikki. Sekä tarinassa että seikkailutehtävissä kartalle on piilotettu runsas määrä energiaa lisääviä sydämiä sekä jo aiemmin mainitsemiani kultaisia skulltula-hämähäkkejä. Skulltulat vaikuttavat ensi alkuun aika turhilta, sillä niitä listimällä aukeaa vain turhia konseptikuvia pelistä. Muutaman keräämisen jälkeen ennakkokäsitys muuttuu aivan toiseksi, sillä niillä on merkittävä rooli pelin hahmonkehityksessä. Mitä enemmän skulltuloita viipaloi, sitä enemmän pelistä löytyvä poppamies antaa aseiden keräilyä helpottavia rohdosreseptejä käyttöön.
Tekemisen määrä kääntyy kuitenkin jossain vaiheessa peliä itseään vastaan. Ehdin reilussa viikossa pelata peliä yli 50 tunnin ajan, jonka aikana sain tarinan läpi ja avattua kaikki hahmot. Mutta esimerkiksi Adventure Modessa on vielä reilusti tekemistä, enkä ehtinyt löytää skulltuloista puoliakaan. Täydellinen läpäisy vaatii toisin sanoen reilusti yli 100 tunnin edestä pelattavaa.
Pelimekaniikka ei kuitenkaan kehity tarpeeksi. Uudet aseet toki tuovat mielenkiintoa lisää, mutta pidemmän päälle peli käy yksin pelattuna varsin puuduttavaksi. Kaverin kanssa pelihupi on luonnollisesti huipussaan, kun sotaa voi käydä kahdella eri rintamalla yhtä aikaa. Ikävä kyllä moninpeli onnistuu vain saman koneen ääressä, sillä verkon yli pelaaminen ei onnistu. Adventure Modessa on tosin tarjolla mielenkiintoisen kuuloinen mahdollisuus taistella satunnaisen verkkopelaajan sankareita vastaan, mutta tässä vaiheessa ominaisuudesta on vielä mahdotonta sanoa mitään.
Haaveissa olisi silti ollut kunnollinen verkkopeli, ehkäpä vielä useamman pelaajan vastakkain asettava pelitila. Tällaiset haaveet on ainakin toistaiseksi haudattava. Huhut kuitenkin kertovat, että Koei Tecmo olisi päivityksillä lisäämässä verkkopeliominaisuuksia. Lisäksi ladattavaa lisäsisältöä on tiedossa talven mittaan.
Teknisesti Hyrule Warriors on huipputekoa. Vaikka ruudulla pörrää kentän täydeltä hirviöitä, pelimoottori ei hyydy ja tapahtumat pysyvät sulavina. Vaikka peli ei graafisesti muuten konsolin kärkiosastoa edustakaan, huimat vihollislaumat ovat jo itsessään kokemisen arvoisia.
Hyrule Warriors on hyvin tarkalleen kaikkea sitä, mitä siltä odotettiinkin - Hyrulen maisemiin siirretty Dynasty Warriors pienillä Zelda-mausteilla. Sellaisenaan se on erinomaisen viihdyttävä ja koukuttava tapaus. Tunnit vierivät kuin siivillä tukikohtia vallatessa, kunnes taisteluväsymys jossain vaiheessa väistämättä iskee. Rahan vastineeksi peli tarjoaa tuntikausia viihdyttävää toimintaa tutuissa ympäristöissä - ei lainkaan hassumpi diili.