Horizon Call of the Mountain ennen kaikkea näyttää hyvältä VR-peliltä

Gamereactorin aiemman arvion voi lukea täältä.

Guerrilla Gamesin Horizon Call of the Mountainille pakattiin aikamoiset odotukset heti alkuun. Peli toimii puljun ja sen suositun Horizon-pelisarjan avauksena VR-maailmaan, mutta myös ensimmäisenä ja ainoana pelkkänä VR-yksinoikeuspelinä Sonyn Playstation VR 2 -laitteen julkaisussa. Hypemainostuksen ja näyttävien videoiden siivittämänä pelin tavoitteena on luoda pohjaa tulevaisuuden virtuaalipelaamiselle. Sain vihdoin mahdollisuuden vastata vuoren kutsuun ja selvittää, ovatko asiat oikeasti näin.

Entinen Carja-heimon kapinallinen Ryas on saatu kiinni ja häntä toimitetaan tuomiolle. Sundomin valtakuntaa koettelevan uuden uhkan myötä Ryas joutuu osaksi tutkimusryhmää selvittämään, kuka uhkan takana on. Samalla hän saa mahdollisuuden etsiä kadonnutta veljeään ja hyvittää aikaisemmat tekonsa.

Vaikka Horizon Call of the Mountainissa liikutaan täysin uudella henkilöhahmolla, myös aikaisemmista Horizon-peleistä tutut hahmot, kuten Aloy, vierailevat osana tarinaa. Kerronta ja eteneminen on hyvin suoraviivaista, mutta peli antaa silti aika mukavan lisäyksen sarjan mytologiaan esitellen uutta puolta sen maailmasta. Keskustelut hahmojen välillä ovat lyhyitä ja tehtävänannot selkeitä, jolloin pääpaino pysyy hyvin toiminnassa.

Pelaaja ohjaa Ryasia silmistä kuvatusta perspektiivistä Sense-ohjainten toimiessa hahmon käsinä. Liikkuminen tapahtuu eteen- ja taaksepäin portaattomasti normaaliin tapaan asetuksien salliessa pelkästään nopeudensäätöä. Kääntymisen voi kuitenkin valita portaattomasta asteittaiseen. Peliin voi myös aktivoida katseen seurannan, jonka avulla voi kahlata helpommin läpi valikoita ja ominaisuus vaikuttaa myös itse peliin tarkentamalla kohteen, johon pelaaja katsoo. Käsillä voi kiipeillä erikseen merkatuilla tarttumispinnoilla tai tempaista jousen tai lingon olkapään takaa ampumista varten. Pelaaja voi myös kerätä erilaisia hyödykkeitä pitkin maailmaa, kyhäillä moninaisia nuolia robottidinojen kaatamiseen tai nakella ja mäiskiä turhaa lojumaan jäänyttä tavaraa näin halutessaan tehden maailmasta miellyttävän vuorovaikutteisen.

Lukuisista muistakin VR-peleistä tutut toiminnallisuudet ovat Call of the Mountainissa pahasti epätasapainossa. Pelin aloittava venematka pitkin robottidinoja kuhisevaa jokea tekee vaikutuksen visuaalisuudellaan, mutta harmillisesti toista vastaavaa tilannetta ei enää loppupelin aikana nähdä, jos ei lasketa mukaan samaista reittiä eri dinoilla. Maisemien ihailun tai dinojen metsästyksen sijaan pelissä valtaosa kuluu erilaisia kiivettäviä pintoja tuijotellessa. Kiipeilyosuuksia on peliin ujutettu niin paljon, että vaikka etenemisen myötä pelaaja saa useita erilaisia työkaluja harrastaa kiipeilyä eri tavoin, alkaa toiminta yksinkertaisesti pitkästyttämään. Teknisesti kiipeilyssä ei ole valittamista, ja ohjainten tarkan reagoimisen myötä toiminta on palkitsevaa, mutta liika on vain liikaa. Suoraviivaisesta etenemisestä huolimatta peliin on lisäilty muutamia vaihtoehtoreittejä ja piiloja, jotka mahdollistavat tiettyihin määränpäihin pääsyn useammalla tavalla ja piilotettujen aarteiden löytämisen rikastuttaen pelikokemusta.

Jousella ampumisessa on todella hyvä tuntuma ja selkeiden väistelyliikkeiden kanssa taisteluista dinoja vastaan tulee varsin energisiä ja hauskoja tapahtumia. Erityisesti isompien monsujen kaatamisessa on eeppistä tunnelmaa. Nuolen saa lentämään pitkälti juuri sinne minne haluaakin, vaikkei jousessa minkäänlaista erilaista tähtäintä olekaan. Tosin pidemmälle ammuttaessa voi välillä huomata, kuinka nuoli vääntyy epäluonnollisen automaattisesti kohti ajateltua kohdetta. Pelille strategista puolta antavat erilaiset nuolet, joiden vaikutus vaihtelee riippuen kohteesta tai tämän osista. Niin jousen kuin lingonkin kanssa erilaiset ampumatarvikkeet saa kätevästi käyttöön asetta kallistamalla kädessä kyljelleen, jolloin eri vaihtoehdot tulevat esiin ja maailma ympärillä hidastuu valinnan ajaksi.

Horizon Call of the Mountain on visuaalisesti todella upeaa katsottavaa. Valoisa ja vehreä maailma on pullollaan huikeita yksityiskohtia aina kiipeilyköysien rönsyileviä säikeitä myöten. Tarkat tekstuurit saavat eloon niin vehreät viidakot kuin lumiset vuoretkin. Seikkailua rikastetaan esimerkiksi kosketukseen reagoivilla lehdillä, ohi lentävillä perhosparvilla, kirkkailla valonsäteillä ja korkeilla vesiputouksilla. Kaiken tämän silmäkarkin takia onkin hieman vaikea hyväksyä ja ennen kaikkea ymmärtää, miksi tuliefektit on tehty peliin tökerösti kaksiulotteisina ja pieniresoluutioisina videoina. Hahmomallinnus on yksityiskohtaista aina dinosaurusten jäsenten rattaiden liikkumista myöten, ja peli hyödyntää olioiden isoa kokoa luoden mahtipontisia tilanteita jättimäisiä robotteja vastaan taistellessa. Peli todella näyttää PSVR2:n visuaalisen potentiaalin, minkä lasit hoitavat pitkälti sujuvasti, tosin ilman liikkumisasetusten säätöä rankalla kädellä hitaammaksi, sillä en kyennyt peliä pelaamaan ilman nopeasti yllättävää pahoinvoinnin tunnetta. Huomasin myös hetkittäin pientä tökkimistä, mikä on erityisen pahaksi VR-kokemuksissa. Peliin on unohtunut myös näkymättömiä seiniä ja liian suuria törmäyspintoja objekteilla, minkä takia osa ammutuista nuolista saattaa jäädä ilmaan kiinni tai tavarat pyörivät ilmassa maan pinnan sijaan.

Ääninäyttely on sujuvaa ja istuu hyvin yksityiskohtaisesti mallinnettujen hahmojen suun liikkeisiin. Sen sijaan pelin ääniefektit ovat esimerkki alisuoriutumisesta ja hukatusta potentiaalista. Ampumaäänet ja robottidinojen örinät kuulostavat luonnolliselta, mutta itse maailma taustoineen on ihmeellisen hiljainen. Pelaaja saattaa kiivetä vuoren seinämää satametristen vesiputousten vieressä kuulematta mitään. Korkeimmalla vuorella saattaa hetkellisesti kuulla tuulen ujellusta, mutta yleisesti lumiset huiput ovat täysin ilman ääniefektejä, mikä syö pahasti eläytymistä. Tunnelmaa pyritäänkin luomaan pelissä musiikilla, mikä pääpiirteittäin on mukavaa etnistä fiilistelyä istuen pelin teemaan, mutta lähinnä unohtuu taustalle nopeasti.

Hieman epäreilun kovat odotukset maailman parhaana VR-pelinä Horizon Call of the Mountain ampuu valitettavasti nopeasti alas. Liiallinen kiipeäminen, vaikka teknisesti onkin toteutettu hyvin, alkaa pitkästyttämään nopeasti ja maailman äänien puuttumiset tekevät kokemuksesta hieman onton. Peli ei myöskään tuo oikeastaan mitään uutta ja mullistavaa VR-pelaamiseen, mitä ei jo aikaisemmin olisi koettu. Huikeaa graafista ilmettä ja yksityiskohdilla rikastettua maailmaa ei käy kuitenkaan kiistäminen, ja hyvin huolitellut pelimekaniikat tekevät pelaamisesta hauskaa. Eeppiset taistelut jättimäisten robottidinosaurusten kanssa ovat kieltämättä aika ikimuistoisia. Kyllä peli hyvänä tekniikkademona PSVR2:lle ja VR-viihteenä yleisesti ajaa asiansa, mutta jotenkin jäin odottamaan enemmän.