Homefront

Vuonna 2012 Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-Il siirtyy tuonpuoleiseen, ja hänen poikansa Kim Jong-Un tarttuu vallan kahvaan. Jo ensimmäisenä hallituskautenaan nuori nokkamies onnistuu mahdottomassa: liittämään eripuraiset Koreat yhdeksi valtioksi. Nobelin rauhanpalkinnon saaja on selvillä. Suur-Korean vahvistuessa idässä Yhdysvallat ja Eurooppa rimpuilevat öljytynnyrien tyhjentyessä - Iranin ja Saudi-Arabian sheikkien välienselvittely on nostanut mustan kullan hinnat pilviäkin korkeammalle, ja Venäjän oligarkit ovat lyöneet hanat kiinni. Kymmenen vuoden, muutaman epidemian ja yhden jättimäisen inflaatiopaukun kuluttua maailman ykkösmahti, USA, on historiaa. Suur-Korean "viestintäsatelliitti" paukauttaa invaasion lähtölaukauksena jenkkien sähköverkot kylmäksi, jolloin isänmaan puolustusvastuu siirtyy asevelvollisuudesta jokamiehenoikeudeksi.

Lupaavalta pohjalta ponnistava Homefrontin tarina epätoivon partaalle ajettujen siviilien vastarintaliikkeestä ylivoimaista miehittäjää vastaan plisahtaa pahasti jo ensimetreillä. Pienen fiilistelymatkan jälkeen päähenkilönä machoileva ex-pilotti Carter nappaa ensimmäiseltä kuolleelta vartijalta pistoolin ja toistasataa panosta. Heti seuraavaksi räimitään raskailla rynnäkkökivääreillä ja paiskotaan kranaatteja. Jo ensimmäisen kartan puolivälissä pari jenkinroikaletta oli niittänyt komppaniallisen Korean laskuvarjojääkäreitä ja yhden puolitelavaunun. Mitähän sissileffoja Kaos Studiosilla on näytetty?

Kun turhat toiveet yksinäisestä guerrilla-toiminnasta, ahdistavasta tunnelmasta ja MacGyver-kehittelystä on saanut siirrettyä syrjään, paljastuu Homefrontin pelattavuus ihan mukiinmeneväksi räiskyttelyksi, jota tosin lajityypin perustaudit riivaavat: tampiot taistelutoverit, loputtomasti ilmestyvät viholliset (ennen kuin ylittää tarkastuspisteen) ja putkimainen kenttäsuunnittelu ovat alati läsnä. Toki voidaan todeta, että vastaavien yksinpelien ykkönen, Call of Duty 4: Modern Warfare, kantoi samoja riippakiviä, joten mistään fataaleista virheistä ei ole kyse.

Nettipuolella Homefront noudattaa yksinpelin kaavaa: paljon puheita, vähän villoja. 32 taistelijan yhteenotot kuulostavat eeppisiltä, mutta kehno karttasuunnittelu ja pelimoottorin ongelmat lähinnä piirtoetäisyyden kanssa vesittävät ruutia. Myös paperilla mielenkiintoinen mahdollisuus tilata silmänräpäyksessä kopteri, täsmäisku tai kertasinko rasittaa toimintaa liikaa. Servereiden ollessa täynnä ilmassa on jatkuvasti pari kopteria, tiedustelukone, ja etäohjattavia ohjuksia, jolloin perinteinen jalkaväkimies jäi liikkuvan maalin asemaan. Varsin huokealla ostettava minikopteri oli sitä paitsi aivan liian kestävä, tulivoimainen ja helppo lentää. Aseiden tasapainotuksesta voisi myös nillittää, mutta ehkäpä se analyysi osuu paremmin johonkin kilpailullisempaan räiskintään.

Kokonaisuutena Homefront on karvas pettymys. Kovien markkinointisatsausten ja useiden ennakkonäyttöjen (joista useimmat olivat hieman ehostetusta PC-versiosta) pohjalta odotukset olivat hilautuneet aivan liian korkealle. Tyylikkäästi toteutetun introvideon kaltaisia välinäyttöjä olisi kaivannut tarinan tueksi lisää. Homefrontin vahva potentiaali paistaa kyllä läpi, mutta ikävän harvakseltaan. Yksinpelikampanjan kyllä ehtii noukkia alekorista, ja nettipelaajien puolestaan kannattaa kääntää katse kohti syksyn kovatasoisempaa tarjontaa.