Hellboy Web of Wyrd toistaa pahasti itseään

Hellboy piipahti lyhyesti Injustice 2:ssa, mutta omaa peliään Hellboy ei ole saanut 15 vuoteen. Odotuksia siis on pelille Hellboy Web of Wyrd. Toiminnallinen roguelite yrittää vedota ennen kaikkea sarjakuvan ystäviin. Valittu tyyli näyttää liikkuvalta sarjakuvalta, ja tarinan on tehnyt Hellboyn luoja Mike Mignolia itse.

Tarinan ja ulkoasun osalta Hellboy Web of Wyrd onnistuukin. Mukana on kummallisia hirviöitä, mustaa huumoria ja tarina, joka yliluonnollisine kummallisuuksineen on ehtaa Hellboyta. Nimiosan äänenä kuullaan nyt jo edesmennyttä Lance Reddickia. Tarinalla on suurempi merkitys kuin roguelite-peleissä yleensä. Hiljalleen setvitään mystistä Wyrd-maailmaa.

Wyrd on kummallinen todellisuus, joka koostuu tarinoista ja niiden kertojista. Keskuspaikkana toimiva Butterfly House sijaitsee niin sanotusti todellisuudessa, mutta muu peli sitten siellä Wyrdissä. Hyvä näin, sillä Wyrdin maisemat erottuvat omalaatuisina luoden omanlaisensa tunnelman. Ilmassa leijuu keskiaikaisen linnan palasia, metsät ovat pimeitä ja pelottavia, merenalainen valtakunta on ihan omansa ja maanalaisen metron ovat ottaneet hallintaansa suuret lepakot. Wyrd on siis vaikuttavan näköinen.

Mukana on myös ystävällisempiä tuttavuuksia, joiden avulla ymmärrys Wyrdistä syvenee. Kaikesta huolimatta Wyrdin ympärillä leijuu omanlaisensa mystinen ote. Erilaisten ansojen ohella Wyrdin monet oliot yrittävät ottaa pelaajan hengiltä. Jokaisen paikan oliot näyttävät erilaisilta, mutta varsinainen taistelumekaniikka ei silti muutu. Joitakin erikoisempiakin hyökkäyksiä ne saattavat tehdä, mutta muuten pieksäntä pysyy hyvin samanlaisena.

Hellboy Web of Wyrdin taistelu tuntuu pakolliselta pahalta, jota on tehtävä päästäkseen eteenpäin. Sitä tappelua ei siis tee mielellään. Lisäksi kohteeseen lukittuminen on erittäin kömpelöä, ja tuplasti niin koska pelaaja tekee vahinkoa vain 50% silloin, kun lukitus ei ole kohteessa. Jos edessä on kaksi eri pahista, lukitus vaihtelee niiden kesken satunnaisesti tai sitten pysyttelee jatkuvasti siinä kauimmaisessa. Pelaaminen on usein sitä, että mennään huoneeseen, lukittaudutaan isoon pahikseen ja tehdään iskuja kaatoon saakka. Ja sitten liikutaan seuraavalle alueelle. Vaihtelua ei juuri tarvitse tehdä, sillä pelkkä napin rämpyttäminen riittää. Pahiksien liikesarjat ovat sen verran nopeita, että täydellisen väistön jälkeen pelaaja ei välttämättä ehdi tehdä sitä omaa tekniikkaa, kun pahis iskee jo uudelleen.

Äänisuunnittelu on hyvin toteutettu taistelujen osalta, ja iskuissa tuntuu olevan voimaa takana. Ulkoasu tekee vaikutuksen tässäkin, mutta tappelut tuntuvat kautta linjan hitailta ja löysiltä. Meno toistaa itseään, mitä ei tietenkään toivoisi roguelitelta. Samojen paikkojen koluamisesta huolimatta jokaisen kierroksen tulisi tuntua uudelta ja virkistävältä, mutta näin ei kuitenkaan ole.

Hellboy Web of Wyrdin loppuun pitäisi päästä 15-20 tunnissa, mutta itse katselin lopputekstejä viiden tunnin jälkeen. Loppuvaiheessa pelaajan päälle heitetään samoja pomovastuksia moneen kertaan, ja se ei tuota vaikeuksia, kun on oppinut, miten pomo kaadetaan. Kuolin kaikkiaan 3-4 kertaa, joten uhkan tuntua ei ole, vaikka tarinan mukaan vastassa oleva pahis voisi tuhota koko maailman.

Pelattavuus jättää toivomisen varaa, mutta oman sarjansa edustajana Hellboy Web of Wyrd onnistuu. Tämä johtuu tarinasta, ulkoasusta ja teknisestä suorituskyvystä eikä suinkaan pelattavuudesta, ja se on ongelma roguelitelle. Suositella voi siis vain Hellboyn faneille.