Hellboy (2019)

Erikoisen sarjakuvasankari Hellboyn tarina on nyt aloitettu elokuvamuodossa uudelleen. Ohjaaja Neil Marshallin teos on tietoisen groteski, hölmö ja kuitenkin samalla viihdyttävä.

Hellboyn tarina on oikeastaan aika yksinkertainen, mutta se kerrotaan mukavan monivivahteisesti. Paljastamatta yksityiskohtia (joita muuten riittää) kuvio menee niin, että demoni Hellboy (David Harbour) jahtaa työkseen demoneja, ja haluaa estää maailmanlopun aiheuttavan verikuningatar Nimuen paluun (Milla Jovovich). Toiminta, ja ennen kaikkea jatkuvan läpänheitto, on lähes jatkuvaa alusta loppuun. Lopputekstien rullatessa tuntee ymmärtäneensä kaiken tarpeellisen, vaikkei tarina edennytkään yksinkertaisen kronologisesti kerronnassaan. Tämä on aina hieno suoritus, sillä joskus hyppivää juonta on rasittava seurata.

Tehosteet ovat illan tähti, eikä digimiehiä ole helpolla päästetty. Elokuva vilisee jos jonkinlaisia hirviöitä, irtoraajoja ja suolenpätkiä. Tehosteet vahvistavat olennaisesti jo muutenkin toimivaa näyttelijäntyötä, ja dialogin avulla jokainen yksittäinen taistelukin tuntuu etenevän hyvällä tahdilla eteenpäin. Loppua kohti tuntuu jo siltä, että lässyttämistä on vähän liikaakin. Varsinkin Milla Jovovichin suuhun laitetut monimutkaiset ja pitkät monologit maailmanlopusta sun muusta sellaisesta alkavat loppua kohti lähinnä häiritä.

Tehosteiden ohella vahvassa osassa on musiikki. Leffan helvetilliseen teeman sopii mitä loistavimmin energinen raskas rock ja heavy metal. Suurin piirtein aina pauhaavan rockin alkaessa tietää, että taas on tullut aika näyttävälle ja veriselle toiminnalle. Maailmanlopun suolenpätkiä ja murhaa pursuavassa menossa on hyvin vähän järkeä. Mitään syvällisiä elämyksiä on turha odottaa, mutta kohderyhmään kuuluville katsojille viihdettä on kyllä luvassa alusta loppuun.

Vuoden 2019 Hellboy on A-luokan budjetilla toteutettu B-luokan elokuva. Ja minusta tuntuu siltä, että tekijät ovat itsekin tämän tienneet.