Vanhan sadun mukaan vauvoja saadaan siten, että haikarat kuljettavat sellaiset pussissa vanhempien oven taakse. Tähän ideaan on tarttunut elokuva Haikarat, joka samalla nykyaikaistaa tarinaa sieltä sun täältä. Vauhdikas animaatio on ammattitaidolla toteutettu, muttei silti onnistu tekemään merkittävää vaikutusta.
Kunnianhimoinen haikara Junior työskentelee yrityksessä, joka on muuttanut liiketoimintaansa vauvojen toimittamisesta pakettien jakelupalveluksi. Mahdollista ylennystä Juniorille lupailee hänen esimiehensä Hunter, jonka äänenä kuullaan Frasier-sarjasta tuttua Kelsey Grammeria. Kykynsä osoittaakseen Juniorin on annettava potkut Tulip-tytsylle, joka jäi vauvana erehdyksessä toimittamatta perille 18 vuotta aikaisemmin. Erinäisten ongelmien jälkeen vauvojen tuotantolinjalta putkahtaa ulos uusi pikkulapsi, eikä haikaran ammattiylpeys anna armoa: vauva on toimitettava perille. Seuraavan tunnin ajan tykitetään sujuvaa toimintaa ja vitsailevaa dialogia sellaisella tahdilla, että välillä on painettava pysäytysnappia saadakseen kaiken nähdyn ja kuullun informaation sisään ennen elokuvan jatkamista.
Haikaroiden suurin ongelma onkin sen hieman keinotekoinen painottuminen toimintaan ja hahmojen väliseen dialogiin. Itsessään nämä molemmat ovat hyviä asioita, mutta yhdessä ja äärimmilleen vedettynä ne toimivat leffan yleistä toimivuutta vastaan. Elokuva onkin parhaimmillaan silloin, kun sen on jo katsonut vähintään kerran aikaisemmin. Tällöin pystyy keskittymään kaikkiin niihin yksityiskohtiin, jotka menivät ohi ensimmäisellä kerralla.
Elokuvassa on paljon hyviä hetkiä, joita olisi voinut hehkuttaa pidempäänkin: ikään kuin antaa katsojan ensin ymmärtää näkemänsä, ja sen jälkeen nauraa hieman ennen eteenpäin siirtymistä. Huumoria tarjotaan sekä sujuvan sanailun, fyysisen komedian kuin poikkeuksellisen ilmeikkäiden kasvomallinnustenkin avulla. Parhaiten sivuhahmoista mieleen jää äidinvaistonsa löytänyt susilauma, kun taas Danny Trejon vanhempi ja viisaampi haikara Jasper jätetään hävettävän pieneen sivurooliin. Sen sijaan täysin turhalta ja ylimääräiseltä hahmolta tuntuu Pigeon Toady, jonka tehtävänä on esittää Juniorin tilalle pomoksi pyrkivää kiipijäpersoonaa.
Jo mainitun ilmeikkyyden lisäksi animaatio on erittäin hyvää jälkeä. Kamera kieppuu toiminnan keskellä, ja lähikuvat paljastavat yksityiskohtien määrän. Yleisilme säilyy kuitenkin asianmukaisen muovisen näköisenä, kuten animaatioissa usein tapana on. Äänimaailma ei jää yhtään huonommaksi, joten teknisesti Haikarat on kaikin puolin ammattitaidolla tehty elokuva.
Lisämateriaalit ovat suuri pettymys. Niissä ei oikeastaan edes ole varsinaisia ekstroja: kunhan vain jotain on ympätty kylkeen, kun sellainen tapana on. Eipä lisämateriaaleja oikein osannut kaivatakaan, sillä Haikarat toimii itsenäisenä teoksena aivan hyvin. Ainoastaan toiminnan ja dialogin yhteisvaikutuksella syntynyt informaatioähky tekee loven katsomisnautintoon. Siksi leffa kannattaakin katsoa useampaan kertaan.