Green Day: Rock Band

Green Day perustettiin vuonna 1987, mutta se nousi valtavirran huomioon vasta vuonna 1994 Dookie-levyn julkaisun myötä. Kyseinen julkaisu merkkasi myös hetkeä, jolloin bändin aiemmista faneista suuri osa jätti sille hyvästinsä, ja suosittu punk-klubi 924 Gilman Street palkitsi yhtyeen pysyvällä porttikiellolla.

Dookie on myynyt apatiasta, kanavasurffauksesta, masturbaatiosta ja ex-tyttöystävistä kertovaksi levyksi uskomattomat 25 miljoonaa kappaletta ja jotkut pitävät sitä yhtenä 90-luvun parhaista julkaisuista. Soundiltaan levy on kepeää pop-punkkia, ja se oli tärkeässä osassa tämän genren markkinoinnissa suurille massoille.

Seuraavan kerran Green Day nousi relevantiksi vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin. 2004 julkaistu "punk rock -ooppera" American Idiot kohotti bändin taas musiikkitelevision lempilapseksi ja voitti tälle Grammy-palkinnon vuonna 2005 parhaasta rock-levystä. Tähän mennessä viimeinen kiekaisu nyt vaihtoehtorockin lipun alla soittavalle yhtyeelle tuli vuonna 2009 21st Century Breakdownin merkeissä. Kyseinen julkaisu nousi melodisella otteellaan listoilla korkeammalle kuin mikään bändin aiemmista levyistä.

Moni voi pitää kovin epäreiluna sitä, että tiivistän Green Dayn yli 20-vuotisen, kahdeksan levyä sisältäneen uran kolmeen levyyn, mutta näin tekee myös Green Day: Rock Band. Pelin listoilla nähdään nämä nimenomaiset kolme levyä enemmän tai vähemmän kokonaisuudessaan, lopun tuotannon esiintyessä kokonaisen seitsemän raidan voimalla. Tässä ei ole kyse niinkään epäreiluudesta, vaan siitä että tyhjästä on huono nyhjäistä.

Siinä missä The Beatles oli legendaarinen yhtye, jolla oli pitkän ja vaihtelevan uran lisäksi oma rikas mytologiansa, on Green Day ihan menevä, rokkaava bändi, jolla on ollut pari ihan kivaa levyä vuosien varrella. Se ei myöskään ole tunnettu erityisen visuaalisista lavaesityksistään - Woodstock 94:n mutasota oli yksi sen muistettavimmista tempauksista, ja vaikka American Idiot oli kohtuullinen yritys tehdä konseptilevy, se oli sellaisena melkoinen sotku jopa niiden kriitikkojen mielestä jotka antoivat sille neljä tähteä. Ihan hyvää meininkiä siis, muttei mitään legendaarista.

Lähdemateriaalin ohuus paistaa myös pelin soittomestoissa, joita on mahtunut mukaan kokonaiset kolme. Ensimmäinen, Warehouse, on eräänlainen yhdistelmä yhtyeen varhaisia keikkapaikkoja, ennen Dookien mukanaan tuomaa nousua koko kansan vävypojiksi. Kaikki kyseisen levyn biisit soitetaan tätä taustaa vasten, ja sen katselemiseen puutuu nopeasti.

Toisena nähdään legendaarisen Milton Keynesin keikan lava vuodelta 2005, joka luonnollisesti kuvastaa American Idiot -aikakautta. Näissä kryptofasistisissa, pian toistaviksi käyvissä maisemissa kuullaan myös seitsemän hajakappaletta levyiltä Insomniac, Nimrod, ja Warning.

Kolmantena esiintymispaikkana on Fox Theater, jossa keskitytään puhtaasti 21st Century Breakdownin kappaleisiin. Täällä vaihtelua saadaan lavan taustaprojektioista, mutta maisemat on tässäkin tapauksessa nopeasti nähty.

Mitään välianimaatioita ei näiden esityspaikkojen välillä nähdä, ehkä siksi että Green Dayn uraa ei voi tiivistää sellaisiksi ikonisiksi pläjäyksiksi, kuin mitä The Beatles: Rock Bandissa nähtiin. Kaverit on kuitenkin mallinnettu estradille ihan tunnistettavasti, joskin rumpali Tré Coolista on tehty aikamoinen koominen kuminaama.

Green Day: Rock Band on välityö Harmonixilta, kesäpeli oikeiden julkaisujen välissä. Rock Band 3:een on enää puoli vuotta aikaa ja vanhat ohjaimet on varmasti tarkoitus saada myytyä pois mahdollisimman hyvin ennen tätä. Green Dayn mukana ei julkaista omia ohjaimia eikä siinä ole mitään ohjelmallisia uudistuksia, vaan se rullaa eteenpäin sillä samalla moottorilla johon on totuttu Rock Band 2:sta asti. Mukana on toki The Beatles: Rock Bandissa ensiesiintymisensä tehneet ehosteet, kuten stemmalaulannat.

Bonuksena pelin haasteosiot suorittaneille tarjoillaan noin 40:n minuutin verran videopätkiä bändin uran varrelta, joista välittyy hyvin se energia mitä tällä on livenä. Ehkä live-versiot kappaleista olisivat olleet hyvä idea myös peliin itseensä. Pelin hajutonta harmittomuutta alleviivaa se, että vaikka yhtye on parhaimmillaankin kaukana alkuaikojensa punk-juurista, niin Green Day: Rock Band kastroi lauluista pois rumat sanat ja huumeviittaukset.

Käteen jää siis ihan peruspätevä Harmonixin musiikkipeli, joka kärsii sisältönsä yksipuolisuudesta ja ohuudesta. Green Day ei ole yhtyeenä riittävä kannattelemaan itsensä ympärille kehrättyä peliä, ja tämä päätyykin lähinnä olemaan täysihintaisen pelin kuorissa kaupiteltu biisipaketti bändin ystäville. Reilumpaa olisi ollut julkaista tämäkin sisältö suoraan ladattavana lisäsisältönä, joskaan silloin siihen ei olisi voinut lyödä tällaista hintalappua.

Green Dayn tosifanit voivat vapaasti ruksata seuraavat arvosanat ylitse, ja laittaa kaikkiin 11.