Going Under

Harjoittelijana saa sietää melkoista simputusta, eikä tilille kerry edes tarpeeksi hilloa marjapiirakkaan. Tämän saa huomata Jackie, joka palkataan harjoittelijaksi konkurssin partaalla kärvistelevään Fizzleen - nestemäisiin smoothieaterioihin erikoistuneeseen startup-yritykseen. Markkinoinnin tutkinnostaan huolimatta Jackie dumpataan siivoamaan monstereiden kansoittamaa yrityksen kellaria. Kieltäytyjiltä jää kallisarvoinen työtodistus saamatta, joten harjoittelijan ei auta muu kuin tarttua mopin varteen ja lähteä ottamaan kellarin luvattomista asukeista mittaa.

Going Under on alkuasetelmastaan lopputeksteihin saakka satiirinen. Kellarin monsterit paljastuvat - hui kauheata - epäonnistuneiksi startup-yrittäjiksi, jotka eivät osaa päästää mahtavista ideoistaan irti. Kellarin puhdistaminen monstereista on perinteistä rogueliteä, eli peli on jaettu proseduraalisesti luotuihin luolastoihin. Jos kuolema koittaa matkan varrella, matka jatkuu viimeisimmän luolaston alusta. Hiparimittaria ja passiivisten bonusten määrää saa kasvatettua pysyvästi, joten töppäilemälläkin matka etenee pikkuhiljaa.

Roguelitenä startup-satiiri on kehnon ensiyrittäjän tasolla. Kellariluolastoissa viilettävällä Jackielle on käytettävissään tismalleen kolme toimintoa, jotka ovat lyönti, väistö ja heitto. Viimeinen näistä on täysin turha, sillä sen toteutus on pengottu heittomekaniikoiden alelaarista. Jokainen heitto veitsestä tynnyriin lähtee matkaan kaaressa, eli veitset kilahtelevat lähes aina lattiaan metrin päässä kohteen selän takana.

Heittonapakkuuden puuttuessa paras ratkaisu on pyrkiä väsymättä iholle, mikä tosin paljastaa pelin nopeasti mitäänsanomattomaksi. Jokaisesta monsterikohtaamisesta - jopa pomoista - selviää rämpyttämällä maanisesti hyökkäysnappulaa. Tätä koitetaan elävöittää turhaan pakotetulla asekierrolla. Valmiiksi valittujen astaloiden sijaan Jackien täytyy poimia muutamasta iskusta hajoavia toimistotarpeita ja hylättyjä teriä aseiksi, mutta ratkaisun mielekkyys rusahtaa rikki jo parista pelikerrasta.

Kuvaavaa on, että koko pelikokemuksen voi tiivistää seuraavaan kaavaan: ensin valitaan aloitushuoneesta aseeksi vekotin, jossa on isoin vahinkonumero. Kun välineistö on kunnossa, siirrytään seuraavaan huoneeseen rämpyttämään hyökkäysnappia mahdollisten vihollisten varalta. Tämän jälkeen onkin aika juosta ympäri huonetta uuden ja mahdollisimman suurella vahinkonumerolla varustetun vekottimen löytämiseksi, kunnes rumba alkaa jälleen alusta.

Toisto on tosiasia, jolta ei voi rogueliteissä välttyä, koska se on osa genren sisäänrakennettua toimintalogiikkaa. Siksi toiston puuduttavuus hälvennetään joko menevällä taistelulla, tutkimusretkeilyyn kannustavalla maailmalla tai mehukkaasti auki kelautuvalla tarinalla. Going Under ei onnistu taistelun puolella, eikä tarinankerrontakaan tuo lohtua.

Harjoittelijoiden simputtaminen ja startup-maailman kommellukset ovat sinällään herkullisia teemoja tutkittavaksi huumorin keinoin, mutta oivaltamisen sijaan käsikirjoitus nojaa puhki kulutettuihin arkkityyppeihin. Sivuhahmoista löytyvät tuhlaripomo, hössöttävä varainhoitaja, tyhjästä uusia sovelluksia taikova IT-nero, luovuutensa kadottanut suunnittelija ja tietenkin Jackie ylipätevän harjoittelijan roolissa. Vitsit toistavat jatkuvasti rakennetta, jossa joku valittaa jostakin eikä toinen osaa reagoida siihen oikein, koska osastojen välinen kommunikaatio
on haastavaa.

Vastaväitteenä kaikelle edellä sanomalleni voidaan todeta, että Going Under on suurta taidetta, koska kyllähän todellisuudessa harjoittelu on monesti älylliseltä vaativuudeltaan pelkkää yhden napin rämpyttämistä, ja niinhän kaikkien työpaikkojen osastojen väliset kohtaamiset toistavat itseään. Tämä ei ole uskottava vastaväite, koska huonoa pelisuunnittelua ei tulisi koskaan oikeuttaa sillä, että onhan elämä pelin ulkopuolellakin toisinaan melkoisen huonoa.

En väitä, etteikö koko teosta lävistävä huumori sopisi peleihin. Esimerkiksi Vblank Entertainmentin kehittämä Shakedown Hawaii (2020) parodioi räävittömän heltymättömästi suuryritysten härskiä kapitalismikeplottelua ja kytkee pelaamisen nerokkaasti osaksi kolikkosyöppöinä tunnettuja arcade-räiskintöjä syyllistymättä yhden napin pelisuunnitteluun tai toistovitsien riivaamaan kerrontaan. Jos parodiaan, satiiriin ja yleiseen huumoriin valjastettu peli kiinnostaa, kannattaa siis ennemminkin pelata sitä.