
Another Worldin (1991) tavoin Flashback (1992) kuuluu nuoruuteni suosikkipeleihin. Flashbackista tehtiin vuonna 2013 uusintaversio, joka kuitenkin oli sen verran hirveä, ettei sitä voinut edes pelata. Onneksi muutaman vuoden takainen remasteroitu versio konsoleille palautti klassikon taas alkuperäiseen uljauteensa. Tämän pohjalta pelin jatko-osalta uskalsinkin odottaa jotain mahtavaa, varsinkin kun alkuperäisen pelin suunnittelija Paul Cuisset on mukana. Henkilökohtaiseksi harmituksekseni toisin kävi.
Conrad Hart herää jonkinlaisen törmäyksen jälkeen epämääräisestä rakennuksesta tietämättömänä tapahtumista. Viimeisin muistikuva on, että hän oli palaamassa Maahan ystävänsä kanssa. Hän ei kuitenkaan ole Maassa ja hänen ystävänsä on kateissa. Asian selvittely vie Conradin lopulta keskelle avaruusolioiden salajuonta, jossa koko maailman selviytyminen on vaakalaudalla ja tämähän on estettävä.
Flashback 2:n lapsellista tarinaa ei voi liikaa moittia huomioimatta alkuperäistä peliä, sillä tarina on suoraa jatkumoa aikaisemman pelin tapahtumille. Asiaa ei kuitenkaan auta todella naiivi kerronnallinen tapa ja sitäkin nolompi dialogi, jotka ovat kuin suoraan kolmetoistakesäisen reissuvihkosta. Tarina menee loppua kohden jo niin lennokkaaksi, ettei oikein tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Täytyy kuitenkin myöntää, että Flashback 2:n tarinallinen yhteys alkuperäiseen peliin on rakennettu varsin mielenkiintoisesti ja yllättävästi. Tarina on kuitenkin ongelmista pienimpiä.
Pelaajan pitää liikkua pitkin erilaisia kenttiä jutellen muiden kanssa keräten tarvittavaa tavaraa, tehdä annettuja toimeksiantoja ja räiskiä vastaantulevia vihollisia. Meno on kiitettävän monipuolista ja vie paikasta toiseen vauhdilla ilman, että välivideot tai keskustelut venähtäisivät liian pitkiksi.
Kolmiulotteisesti rakennettu Flashback 2 pelataan lähinnä sivunäkymästä, mutta kamera liikkuu varsin elävästi hahmon mukana. Kolmiulotteisuuden myötä hahmo voi liikkua myös syvyyssuunnassa ja mahdollistaa edeltäjäänsä vapaamman liikkumisen. Pelin toiminta on kiinnitetty niin sanottuun kahden tatin tekniikkaan, jossa vasemmalla liikutellaan hahmoa ja samanaikaisesti oikealla saa vedettyä aseen esille ja tähdättyä haluttuun suuntaan. Mielenkiintoinen tekniikka on ajatuksena yllättävän hyvä, mutta tässä pelissä toteutus on suoraan sanoen kauhea.
Hahmon liikkeet tuntuvat todella jäykiltä ja kaiken lisäksi ne tulevat komentoihin nähden nihkeällä viiveellä tehden liikkumisesta epätarkkaa ja vaivalloista. Useamman napin komennoissa osa käskyistä saattaa yllättäen lopettaa toimintansa, vaikka nappi on edelleen pohjassa. Esimerkiksi erikoisaseella ampuessa laukaiseminen jääkin yllättäen toteutumatta vaivalloisen ja monta nappia vaativan tähtäämisen päätteeksi. Tämän lisäksi hahmo takertuu harva se hetki kiinni ympäristöön, kävelee seinistä läpi tai saattaa tippua useita kerroksia alaspäin seinien välistä. Esimerkiksi ensimmäisen muutaman minuutin sisällä olin saanut tiputettua hahmoni useamman kerroksen alaspäin paikkaan, josta ei ollut poispääsyä (minulla ei ollut vielä tarvittavia työkaluja etenemiseen).
Jalkaisin tehtävän etenemisen lisäksi peliin on lisätty muutama pieni erillinen pelimuoto taistelurobotin ja leijuvan pyörän selässä. Pyörällä ajetaan alkupuolella pitkin moottoriteitä vaihtaen eri kaupunginosien välillä. Ajatus on hauska kunnianosoitus alkuperäisen pelin välivideoille ja jotain mistä fanit ovat varmaan haaveilleet. Pyörällä voi sivuttaisohjauksen lisäksi kaasuttaa tai jarruttaa kiitäessä pitkin autoja ja pyöriä kuhisevaa tulevaisuuden valtatietä. Harmillisesti osuus on täysin turha, sillä pyörän törmätessä toiseen kulkuneuvoon hulppeat vauhdit pysähtyvät kuin seinään ja matkaa voi jatkaa tämän jälkeen ihan kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Näiden osuuksien pelillisen arvon voi ainoastaan mitata tuhlatussa ajassa. Ja niinkin mainiolta kuin taistelurobotin käyttö kuulostaa, on lyhyen Mech-taistelun pelaaminen vielä kankeampaa ja vähemmän hallittavissa kuin hahmolla liikkuminen.
Flashback 2:ssa myös toiminnot ja tarvittavat työkalut saattavat lopettaa toimintansa. Mukana olevat laitteet eivät aina käynnisty ja niiden aktivoiminen opastetaan väärille napeille. Pelissä eteenpäin vievät toiminnot eivät aina aktivoidu jättäen pelaajan umpikujaan ja vailla mahdollisuutta edetä. Välillä ratkaisu ongelmiin on tilanteen uudelleenlataus, mutta pahimmillaan jouduin jopa käynnistämään konsolin uusiksi, jotta peli toimisi oikein edes hetken.
Pelin bugisuus näkyy jopa valikoissa ja keskusteluissa. Hahmojen väliset keskustelut käydään läpi vuorotellen hahmojen kuvia vaihdellen keskustelujen yhteydessä. Pelaajan pitää painaa nappia jokaisen sanotun lauseen jälkeen, jotta keskustelu etenee. Hieman mystisesti peli opastaa keskusteluissa menemään eteenpäin Skip-komennolla. Tämän lisäksi yhdessä keskustelussa hetkellisesti hahmojen puheet menivät väärinpäin keskenään. Hahmon kuollessa peli antaa mahdollisuudeksi resumen ja continuen, joista jälkimmäinen tarkoittaa oikeasti tallennetun tilanteen latausta. Resume taas jatkaa peliä juuri sitä mihin jäi, vaikka kyseessä olisi tarinan kannalta täysin pelin lopettava tilanne. Näissä tilanteissa resumella peli jatkuu aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Nopeasti vilkaistuna Flashback 2 näyttää kohtuullisen hyvältä peliltä. Peli hyödyntää HDR-tehosteita luomaan värikkään tulevaisuudenkuvan, ja peli sisältää useita tyylikkäitä alueita ja tilanteita. Pidemmän päälle on kuitenkin huomattavissa hätäistä käden jälkeä siellä ja täällä. Heijastusten ja valotehosteiden käyttö tuntuu olevan kaikkialla tapissa saaden kuvan näyttämään tukkoiselta ja epäselvältä. Paikoittain kentissä on kohtuudella roinaa luomaan uskottavaa ympäristöä, mutta varsinkin loppupuolen alueet kumisevat jo tyhjyyttään. Päähahmo muistuttaa kivasti alkuperäisen pelin Conradia ja tämän liikkeet ovat varsin tunnusomaiset. Harmillisesti liikeanimointi ei ole dynaamista, vaan edellisen liikkeen pitää loppua ennen kuin seuraava alkaa, minkä vuoksi esimerkiksi hypyt ja kierähdykset alkavat aivan liian usein töksähdyksestä tai päättyvät ilmaan, ja saavat hahmon vain tippumaan tyhjän päältä alas. Conrad myös näyttää epäuskottavan nuorelta, josta tosin on saatu kaivettua aivan liian usein toistuva viinan tilaamisen vitsi mukaan. Keskusteluissa nähdyt kasvokuvat on luotu tekoälyn avulla, mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta se on ongelma, että tekoälyn jättämiä bugeja, kuten outoja ei minnekään meneviä viivoja ei ole viitsitty siistiä pois. Peli myös petaa muutaman varsin kiehtovan tilanteen, jotka kuitenkin kohdalle osuessa hypätään yli epämääräisellä ja hätäisellä välivideolla tai jopa ilman sen kummempia selityksiä. Kaiken lisäksi Playstation 5:llä on paikoittain ongelmia saada pyöritettyä peliä sulavasti, ja latauksia näkee aivan liian usein pelkästään yritettäessä saada peliä toimimaan oikein.
Äänimaailma ei juuri paranna pelikokemusta. Äänitehosteet itsessään ovat ihan sujuvat ja ilmeeseen sopivat, mutta yleisesti varsin vaimeat ja mitäänsanomattomat. Ääninäyttely on järkyttävän ylinäyteltyä ja lapsellisen oloista kautta linjan. Hahmojen välisen kemian puute on käsinkosketeltavaa ja lausuminen konemaista kuin saippuaoopperassa. En siis ihmettelisi, jos äänetkin olisivat tekoälyn tuotoksia. Musiikki on sentään mainion kuuloista teknotunnelmointia, joka istuu hyvin tulevaisuudenkuvaan ja menevään toimintaan.
Varmaankin velvollisuudentunteesta ensimmäiseen Flashbackiin taistelin Flashback 2:n läpi. Aikaa kului noin kahdeksan tuntia, josta tosin voi ottaa yli 30 % pois pelkästään bugien aiheuttamaan pähkäilyyn ja uudelleenlatauksiin. Loppu onkin sitten paradoksaalisesti pelin huonointa ja parhainta antia. Viimeinen taistelu käydään yllättäen kolmannen persoonan näkökulmasta, joka sinänsä on ihan mielenkiintoinen käänne. Se että pelimekaniikat eivät muuttuneet sivuloikasta tekee kokemuksesta hirveän. Osoittaakseen aseella pitää oikeaa tattia työntää johonkin suuntaan, mikä kuitenkin tarkoittaa kolmannen persoonan näkökulmasta myös katsomista. Eli ampuakseen aseella pelaaja joko katsoo lattiaan tai taivaalle tai pyörii ympyrää jompaankumpaan suuntaan. Edestakainen suunnan rämppäys vetää vain aseen takaisin, ja jättää ampumatta. Sain kuitenkin pelattua pelin loppuun katsomalla taivaalle kyykyssä ja luottamalla, että pieni automaatiotähtäys ampuu vihollisia päin edes ajoittain. Koska lopussa on kaksi eri ratkaisua, palasin peliin vielä muutamaan otteeseen lopputekstien jälkeen. Yllättäen peli äkkäsi olevansa kolmannen persoonan näkökulmassa ja antoi aseen tähdätä katseen mukana laittamatta sitä välillä pois, jolloin pelaaminen hieman helpottuu. Olen kuitenkin tyytyväinen, että pelasin loppuun asti, sillä siinä paljastuu nokkela ja yllättävä yhteys alkuperäiseen peliin.
Minkä piti olla minulle vuoden pelikokemus, onkin täysin buginen pettymys. En oikeasti keksi, miten mainion ensimmäisen pelin jälkeen sama päätekijä epäonnistuu näin kokonaisvaltaisesti jatko-osan kanssa. Nostalgiannälkäiset fanit varmaan pelaavat tämän ihan periaatteesta, mutta näillekin suosittelen parin vuoden odotusta, jotta peli päivitettäisiin edes pelattavalle asteelle. Kaikille muille suosittelen pysymään poissa tästä kiitospäivän kalkkunasta.