Final Fantasy XVI on kuin miellyttävä junamatka kaasu pohjassa

Square Enixin tulossa oleva Final Fantasy XVI huitelee sellaisessa mittakaavassa, että sitä on oleva hankala ylittää. Jo pelkkä aloitusvideo on ehkä paras aloitusvideo koskaan Final Fantasy -pelissä. Pääsin pelaamaan neljän tunnin ajan, ja montakin eri jaksoa teki suuren vaikutuksen. Final Fantasy XVI sisältää toki omat ongelmansa, mutta en ole ollut näin innoissani Final Fantasysta sitten Final Fantasy XII -pelin.

Square Enix kutsui Gamereactorin Pariisiin, jossa pääsi kokeilemaan kolmea erilaista osaa pelistä. Avausjakso oli näistä pisin. Testatessa sai aloittaa uuden pelin ja pelailla kolme tuntia keskeytyksettä. Seuraavaksi oli tarjolla puolen tunnin pätkä pelin avoimesta alueesta, ja lopuksi pomotaisto Garudan kanssa. Toisin sanoen esillä oli vaihteleva paketti pelin maailmasta ja henkilöhahmoista. Lisäksi taistelumekaniikan kehittymisen pääsi itse kokemaan.

Edeltäjänsä lailla Final Fantasy XVI käyttää tarinassaan aikahyppyjä, joissa paneudutaan päähenkilö Cliven elämään. Kaksituntisessa aloitusosiossa nähdään Clive teininä ja toisaalta myös elämän kuluttamana melkein kolmikymppisenä. Prologissa on odotetusti runsaasti mittavia välivideoita, ja jakso esittelee hyvin keskeisen tarinan konfliktin. Ajoittain tosin oli hankaluuksia seurata sitä, mille puolelle kukin henkilöhahmo kuuluu.

Draama on laadukasta, ja dialogi ei ehkä ole omaperäistä, mutta siitä huolimatta toimivaa. Yhtymäkohtia Game of Thronesiin on muun muassa liittolaisuuksiin eri kansojen kesken. Sitten taas kutsumiset eli "summonit" (eikonit) ovat Kaiju-osastoa. Yhdistelmä toimii paremmin kuin saattoi kuvitella, ja prologin päättyessä olin suuresti innostunut.

Seuraavien 1-2 tunnin aikana Final Fantasy XVI hidastuu hieman, ja se tuntuu melkein helpotukselta. Peli alkaa antaa hiljakseen ohjia pelaajalle, vaikkakin keskeisiä asioita (kuten tukikohtaa Cid's Hideaway ja sivutehtäviä) edelleen esitellään pelaajalle. Cid's Hideaway on pieni keskusalue, jossa voi harjoitella, ostaa tarvikkeita, päivittää aseita, puhua muille henkilöhahmoille ja suorittaa niitä sivutehtäviä. Pääsin pelaamaan kolme, ja valitettavasti ne olivat yhtä mitättömiä kuin Final Fantasy XV -pelistä muistaa. Toivottavasti sivutehtävien laatu paranee myöhemmin.

Sarjana Final Fantasy on tunnettu siitä, ettei kiirettä pidetä maailman, henkilöhahmojen ja pelimekaniikan esittelyssä. Näin ollen koko aloitusjakso sujui hyvinkin lineaarisissa merkeissä. Kolmen tunnin pelaamisen jälkeen alkoi jo tulla pahoja aavistuksia jatkosta, mutta sitten alkoi tapahtua. Viimeiset 10-15 minuuttia peliajastani osoittivat jo merkkejä eri suuntiin haarautuvasta tiestä, ja seuraavassa testaamassani jaksossa oltiin jo avoimessa maailmassa. Ihan Elden Ringiin verrattavista tutkittavista alueista ei ole kyse, mutta kuitenkin pelaajalle annetaan silti selvästi mahdollisuus määrittää itse pelaamisen tempo.

Loikka eteenpäin tarinassa tarkoittaa myös joukkoa uusia kykyjä, ja näin taistelumekaniikka monipuolistuu merkittävästi. Ensimmäistä kertaa pelisarjan historiassa taistelumekaniikka on täysin toiminnallinen. Ytimeltään taistelut ovat hyvin yksinkertaisia. Tarjolla on tavallinen hyökkäys ja taikainen heittoase unohtamatta keinoa väistää. Oikealla ajoituksella väistäminen avaa mahdollisuuden vastaiskuun. Käytössä on myös Eikonic Power -keinoja. Nimensä mukaisesti voima saadaan eikoneista, ja heittoaseen tyypin määrittämisen ohella jokaisessa Eikonic Powerissa on mukana erikoiskyky, kuten materiansiirto tai akrobaattinen loikka ilmaan. Mukana on toki valikoima erikoishyökkäyksiä, joilla on oma cooldown-aikansa. Näitä erikoisempia hyökkäyksiä voi Clivella olla kerrallaan kaksi kappaletta käytössä.

Aluksi Final Fantasy XVI tuntuukin maltilliselta versiolta Devil May Cry -pelaamisesta, mutta pian eroja alkaa ilmaantua. Selkein ero on kyky halvaannuttaa pahikset joksikin aikaa, ja sitten on tilaisuus mäiskiä paljon vahinkoa.

Järjestelmä toimii hyvin, ja niin hyökkääminen kuin väistäminenkin tuntuvat hyvältä. Clive liikkuu sutjakkaasti tuntumatta kuitenkaan liukkaalta. Muutaman tunnin pelaamisen jälkeen pelkästään yhden Eikonic Powerin käyttäminen alkaa tuntua itseään toistavalta olkoonkin, että cooldownia odotellessa voi antaa käskyjä uskolliselle apurikoira Torgalille. Erilaisten voimien välillä vaihdellaan L2-napista, ja äkkiä on otettava enemmän asioita huomioon. Lisäksi erilaisia hyökkäyksiä suoritetaan eri tavoilla. Phoenix lähtee nappia painamalla, kun taas Titan on ajoitukseen luottava. Eikoneita on kahdeksan erilaista, joten valinnanvaraa on pelin edistyessä.

Pelin viholliset on suunniteltu näyttävästi. Ihmispahiksilla on se kiinnostavin liikkumistapa. Suurimman vaikutuksen tekevät kuitenkin suurikokoiset eikonit. Näin kaikkiaan neljä kappaletta. Aiemmin kyse oli lähinnä loitsuista, mutta nyt pelaaja voi ohjastaa niitä enemmän niin ihmisenä kuin eikoninakin.

Neljän tunnin testaaminen ei kuitenkaan vielä anna tämän kokoisesta pelistä kattavaa kuvaa. Millä tavalla pelin aseet vaikuttavat taistelumekaniikkaan? Ovatko kykypuussa odottavat kyvyt avaamisen arvoisia? Ja kuten aina Final Fantasy -peleissä, tarina on iso kysymysmerkki. Tiedän, miten matka alkaa, mutta tämä herätti vain lisää kysymyksiä. Voiko Clive kehittyä kiinnostavaksi henkilöhahmoksi? Ja miten sodassa olevat kuusi kansakuntaa sopivat isoon kuvioon, kun toistaiseksi niistä on nähty vain kolme?

Olen innokas oppimaan lisää, ja se on hyvä merkki. Mikäli Square Enix onnistuu kiskomaan kaikki langat onnistuneesti yhteen, saattaa tulossa olla se paras Final Fantasy sitten Playstation 2 -konsolin päivien.