Final Fantasy XVI elää yhtä aikaa menneisyydessä ja tulevaisuudessa

Uusin näennäisesti päättymätön viimeinen fantasiasarja vie tutut teemat ja mekaniikat uudenlaisille urille. Taistelu on siirretty nyt täysin yhden henkilön kautta käytäväksi reaaliaikaiseksi mättämiseksi, mutta tarinankerronnassa ja oheistoiminnassa pysytään vielä menneessä ja jopa vanhanaikaisessa mallissa.

Tarinallisesti Final Fantasy XVI eli arabialaisittain 16 ei ole jatkoa millekään edelliselle osalle. Juoni seuraa hieman hömelösti nimetyn Cliven edesottamuksia eri valtakuntien, näiden sotien ja niitä sivuavien juonitteluiden lomassa. Tarinaa ei parane mennä paljastamaan sen enempiä, mutta luvassa on suuria tunteita, välillä varsin julmiakin ihmiskohtaloita ja perinteistä japanilaista melodraamaa. Näppäränä ominaisuutena lukuistakin lukuisampien välinäytösten aikana pelin voi pysäyttää hetkellisesti, ja vilkaista keitä kyseisessä tilanteessa olevat hahmot taas olivatkaan ja millaisina heidän edustamansa valtakunnat pelaajan suuntaan näyttäytyvät. Tämä on erityisen hyödyllistä, jos edellisestä pelisessiosta on jo hetki, tai kun valitettavan homogeeniset valtiot alkavat sekoittumaan toisiinsa.

Tähän liittyy myös yksi pelin suurimmista kerronnallisista ongelmista. Valtavan suuri osuus hahmoista turnipsinviljelijöistä kuninkaisiin koostuu valkoisista, keski-ikää lähestyvistä tai sen juuri ylittäneistä miehistä. Naisia, lapsia, vanhuksia tai muita ihonvärejä näkyy häkellyttävän vähän. Tämän seurauksena toinen toistaan muistuttavat hahmot sekoittuvat toisiinsa etenkin, koska suurin osa heistä on pelin teeman mukaisesti joko sotilaita tai muuten sodan kanssa tekemisissä olevia. Pelaajan kannalta olisi parempi, että sekä henkilöt että valtakunnat eroaisivat toisistaan voimakkaammin eikä sinänsä näppärään ensyklopediaominaisuuteen tarvitsisi turvautua niin usein. Se pitäisi samalla maailman eläväisempänä ja todellisempana.

Cliven rampatessa hyvin ennalta määritettyä ja kapeaa polkua eteenpäin toivoisi myös, että valinnanvaraa olisi enemmän jo pelin alkupuolella. Ensimmäisen 20 tunnin ajan pelaajalla ei ole juuri mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mihin haluaisi mennä seuraavaksi tai edes mitä ovia tehtävien aikana saa avata. Tämä voi toisaalta olla erinomaista lääkettä avoimen maailman haahuiluun ja vapaatoimiseen seikkailuun kyllästyneille. Maailma toki aukeaa sivutehtäviä ja avoimempia ympäristöjä tarjoavaksi, mutta siinä vaiheessa pelaaja on jo puolessa välissä pääjuonen läpäisyä.

Itse taisteluihin päädytään suoraan ilman latausruutuja. Kun pelaaja päätyy riittävän lähelle rivivastustajia, kähy käynnistyy välittömästi samalla alueella olevien sotilaiden ja/tai hirviöiden kanssa. Joissakin taisteluissa viholliset voivat saada myös lisäjoukkoja, joten kentästä bongattu poppoo ei välttämättä ole koko totuus. Tarinallisemmat taistelut käynnistyvät usein pelaajan saapuessa epäilyttävän isokokoiselle ja tyhjälle areenamaiselle alueelle, ja niihin sisältyy usein dialogia, uhkailua, ja sen sellaista. Näitä pieniä keskusteluita on todella tiuhaan ja välillä on vaikea välttää tunnetta siitä, että peli on enemmän kiinnostunut tarinankerronnasta kuin pelaamisesta. Oma porukka koostuu yleensä yhdestä tai useammasta liittolaisesta, jotka valikoituvat mukaan sen hetkisen juonenpätkän perusteella. Omat kaverit toimivat yhtä hahmoa lukuun ottamatta omatoimisesti, eikä pelaajalla ole mahdollisuutta vaikuttaa heidän käyttämiinsä loitsuihin, liikkeisiin, varusteisiin tai taktiikkaan. Toisaalta he eivät voi myöskään kaatua taistelussa, ja vain Cliven osumapisteillä on väliä.

Reaaliaikaiset kohtaamiset ovat pomomatseja lukuun ottamatta varsin nopeasti ohi, mikäli nappeja painaa hyvässä järjestyksessä. Mitä pidemmällä tarinassa etenee, sitä enemmän uusia kykyjä ja vanhojen parannuksia Clive oppii. Miekkaa ja magiaa yhdistelevä juro mököttäjä voi mättää vihulaisia niin tulipalloilla kuin miekallakin. Peli pääsee oikeuksiinsa tosin vasta hieman myöhemmin, kun kykyvalikoima on kasvanut riittävän suureksi ja eri iskut soljuvat mukavasti toisiinsa Cliven pomppiessa pitkin taistelutannerta. Käytettävissä olevasta kykyarsenaalista ei voi puhua juonta paljastamatta, mutta erilaisia yhdistelmiä kertyy pelin aikana tuhoton määrä. Tässä peli on myös parhaimmillaan, mitä pelaajan valintoihin tulee.

Varustepuoli on nimittäin niin vaatimaton, että sen olisi voinut jättää vaikka kokonaan pois antaen Clivelle uutta miekkaa käteen aina tasaisin väliajoin. Japanilaisen tradition mukaisesti hahmon ulkoasua ei voi muuttaa, ja ainoastaan uusi ase näkyy hahmolla. Muut romppeet antavat lähinnä pieniä prosentuaalisia parannuksia olemassa oleviin kykyihin. Tässä asiassa Final Fantasy 16 tuntuu elävän toinen jalka menneessä ja toinen tulevassa. Olisikin toivottavaa, että viimeistään seuraava osa ratkaisisi pattitilanteen ja toisi pelaajille jotain uutta, jossa olisi pelin kykypuun kaltaista valinnanvaraa. Ainoa pienimuotoinen innovaatio paljastuu vaikeustasoa helpottavista helyistä, joita ei ole pakko käyttää, mutta auttavat esimerkiksi iskujen väistelyssä, parannuspullojen automaattisessa juomisessa ja muussa vastaavassa. Ne ovat kiva kädenojennus pelaajille, jotka eivät ole kenties vielä tottuneet toimintapainotteiseen Final Fantasyyn, mutta haluavat kokea sen tarinan.

Audiovisuaalinen toteutus on sekin kaksijakoinen juttu. Toisaalta etenkin pomotaistelut ovat kenties koreinta fantasiamäiskettä, jota pelit tällä hetkellä voivat tarjota. Niiden skaala on massiivinen ja äänimaailma yhtä lailla valtaisa. Musiikkiraita on lisäksi tuttua eeppistä sinfoniaorkesteria suurimmillaan. Kaupungit, metsät ja peltoalueet ovat pääosin hyvin pieniä, mutta kauniita putkia toimintakohtauksesta toiseen. Ongelmaksi ulkoasu muuttuu ruudunpäivityksen kanssa. Edes "suorituskykytilassa" peli ei pysty säilyttämään tasaista ruudunpäivitystä, ja etenkin lukuisia hahmoja sisältävät tilanteet nykäisevät PS5:stä mehut pihalle. Tämän lisäksi kameraa pyörittäessä näkyvä liike-epäterävyys on todella suttuinen, mikä vähentää näyttävien maisemien tehoa, ellei niitä tuijota täysin paikoillaan seisoen. Suorituskykyyn on luvattu päivityksiä, mutta arvioversiossa niitä ei vielä ollut käytössä, eikä pelkkiä lupauksia voi ottaa huomioon arviota kirjoittaessa.

Final Fantasy 16 elää kahdessa maailmassa, eikä niiden yhteensovittaminen ole ollut täysin ongelmatonta. Jos kaipaa alultaan hyvin lineaarista, toimintapainotteista ja pirun näyttävää fantasiapeliä Final Fantasy -mausteilla, tässä se on. Putkijuoksukin hälvenee vähitellen, mutta länsimaisiin avoimen maailman peleihin verrattuna vapautta on verrattain vähän. Jos joko toimintapainotteisuus tai vanhassa roikkuminen eivät innosta, kannattaa vähintään odottaa alennusmyyntejä.