Final Fantasy XIII-2

Minä en yleensä japanilaisille roolipeleille lämpene, mutta arvostelijan risti ja kunnia on tutustua monenlaisiin peleihin genrestä huolimatta. Mieltymyksestäni tai sen puutteesta johtuen en kuitenkaan ole aiemmin pelannut ensimmäistäkään Final Fantasyä. Onneksi XIII-2 tekee elämän helpoksi minunlaisilleni sivistymättömille, ja sisältää bonuksena kattavan tiivistelmän Final Fantasy XIII:n tapahtumista.

Final Fantasy XIII-2 alkaa siitä mihin edeltäjä päättyi. Dysonin kehää muistuttava asuinkeskus Cocoon on vaipunut lähes Gran Pulsen pinnalle, ja vain suuri kristallipilari estää sitä rysähtämästä maahan. Paha on voitettu ja kaikilla on kivaa, mutta Serah Farron on sitä mieltä, että myös hänen siskonsa, XIII:n sankarin Lightningin pitäisi olla maisemissa. Uskoa vahvistaa taivaalta tippunut Noel, joka väittää olevansa ihmiskunnan kaukaisesta tulevaisuudesta, ja tuntevansa Lightningin. Yhdessä Serah ja Noel lähtevät matkalle ajan halki, etsimään kadonnutta siskoa.

Vaikka tässä onkin ainekset mielenkiintoiseen asetelmaan, jossa samoissa paikoissa pyöritään historian eri vaiheissa ja muutetaan tulevaisuutta omien tekojen kautta, on sen toteutus jäänyt puolitiehen, tai lähtenyt verrattain sekaville raiteille. Juonenkuljetus tuntuu lähinnä sattumanvaraiselta, eikä aina ole täyttä selvyyttä siitä, miksi nyt ollaan jonnekin päädytty ja miten siellä pitäisi maailmaa parantaa.

En nyt tällä tarkoita, etteikö pelissä tietäisi mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Tavoitteet kyllä ilmestyvät kuuliaisesti kartalle, ja ovat yleensä alkeellisen yksinkertaisia, mutta se miten ne liittyvät juoneen on usein mysteeri. Pelin karmea dialogi ei myöskään auta tässä pätkääkään. Siinä sekoittuu joukko filosofisiksi tarkoitettuja kömpelöitä paradokseja ja runolauseita varhaisteinien käsitykseen ihmissuhteista. Lopputulos ei kelpaisi edes Kauniisiin ja Rohkeisiin.

Squarella on selvästi yritetty ottaa mallia länsimaisista roolipeleistä, erityisesti Biowaren julkaisemista sellaisista, koska aika-ajoin keskusteluissa pääsee valitsemaan neljästä eri lähestymistavasta. Toisin kuin Biowaren roolipeleissä, Final Fantasy XIII-2:ssa Live Triggeriksi nimetyt vaihtoehdot ilmestyvät kilpailuohjelmasta repäistyn musiikin säestäminä, ja ovat usein joko turhia tai hölmöjä. Sen sijaan, että niiden kautta saisi tarinalle olennaista tietoa, ovat ne enemmänkin arvauspelejä, joista voi "voittaa" pienen välianimaation valitsemalla "oikean" vaihtoehdon. Usein ne kuitenkin vastaavat seuraavaa kuvitteellista tilannetta:

Maanviljelijä Jalmari-san seisoo risteyksessä limppu yhdessä kainalossa ja possu toisessa. Pelaaja voi valita neljästä keskusteluvaihtoehdosta, ja päättää kysyä Jalmari-sanin elämästä kylässä, toivoen että tämä on nähnyt jotain epätavallista. Jalmari-san vastaa: "Minä oon Jalmari, minä tykkään leivästä ja minulla on possu."

Paljon siitä, minkä olisi voinut upottaa nimenomaan näihin keskusteluihin, on tylysti heitetty tietopaketeiksi, jotka pelaaja saa lukea valikoista. Tämä luonnollisesti katkaisee pelin kulun, ja on muutenkin melko kömpelö tapa kuljettaa tarinaa.

Kömpelöitä ovat pelin hahmotkin. Toki Japanissa sukupuoliroolit ovat vielä kovin erilaisia kuin täällä viime vuosiin asti progressiivisessa Suomessa, mutta kyllä aikuista ihmistä korpeaa, kun pelin kaikki hahmot ovat ilmeisesti teini-ikäisiä, mutta käyttäytyvät kuin olisivat vielä ala-asteella. Serah on tyystin hirveä päähenkilönä. Hän on passiivinen, epävarma, ja käytännössä täysin Noelin vietävänä. Tämä omiikin pian tarinan pääosan olemalla ainoa puoliksikaan täyspäinen kaveri koko planeetalla.

Tätä samaa "laadukasta" näkemystä naissukupuolesta nähdään muuallakin pelissä, muun muassa tiedenaisen muodossa joka käyttäytyy kuin lipastonnurkkaan päänsä lyönyt, kikatteleva ja uppiniskainen 10-vuotias. Tällaista vuonna 2012? Oikeasti?

Sisällölliset ongelmat ovat sinänsä harmillisia, koska Final Fantasy XIII-2 on kuitenkin rakennettu aivan mukiinmenevän kehikon päälle. Sen aiempaa osaa moitittiin putkijuoksusta, ja vaikka tässäkään ei missään hiekkalaatikossa seikkailla, tulee matkalla sentään muutama risteys vastaan. Sivutehtävät ovat tosin yhtä tyhjän kanssa, ja ne ratkaistaan aina tappamalla hirviö tai hakemalla jokin esine kartan toiselta laidalta. Liikkuminen aikaporttien lävitse varmistaa onneksi sen, että maisemat myös vaihtelevat sekä ulkoasunsa että fiiliksensä puolesta.

Näissä maisemissa ei sitten olekaan mitään valittamista. Final Fantasyt ovat ymmärtääkseni aina olleet komeaa katsottavaa, eikä tässäkään poiketa linjasta. Vesi kimmeltää kauniisti ja myrskyn iskiessä on todellakin sellainen olo, että kenties sisällä olisi turvallisempaa. Myös hahmoanimaatio on sangen laadukasta, ja mm. aina kinkkisten hiusten animoinnissa on taas päästy hieman eteenpäin. Isoilla välianimaatioilla tässä osassa ei tosin juhlita, mutta ne mitkä siitä löytyvät ovat todella vaikuttavia.

Valitettavasti maastoissa liikkuminen on hieman jäykkää. Näkymättömiä seiniä piisaa, ja suuremmat hypyt tehdään aina tätä varten erikseen merkityissä paikoissa nappia painamalla. Luulisi, että ainakin osassa pelin ympäristöissä olisi vain paljon yksinkertaisempaa antaa pelaajan mennä siitä mistä tämä haluaa, eikä lukita tätä keinotekoisille poluille.

Pelin musikaalinen anti on vaihtelevaa. Joiltakin alueilta haluaa pois vain päästäkseen karkuun niitä riivaavaa hissimusiikkia, mutta parhaimmillaan Final Fantasy XIII-2:sta löytyy kappaleita, joita kuuntelee mielikseen myös sen ulkopuolella. Myös ääninäyttely on tehtäviensä tasalla, suurimmassa osassa tapauksista.

Pääosa peliajasta kuluu taistellen erilaisten hirviöiden kanssa. Taistelumekaniikka on mielenkiintoinen sekoitus vuoropohjaisuutta ja reaaliaikaa. Hahmoja ei ohjata suoraan, vaan ne käskytetään käyttämään erilaisia hyökkäyksiä, jotka nämä suorittavat, kun toimintapalkki on paisunut riittävän suureksi. Hahmot voivat omaksua erilaisia rooleja taistelun aikana, ja näistä voikin rakennella valmiiksi eri yhdistelmiä, jotka sitten voi heittää käyttöön tarpeen mukaan. Kyseessä onkin yllättävän mielenkiintoinen ja syvä strategiajärjestelmä, jossa riittää kyllä säädettävää siitä pitäville.

Vaikka ryhmään kuuluu vain kaksi ihmistä, toimivat vahvistuksena voitetut hirviöt, joita keräillään ja kehitetään kuin Pokemoneja ikään. Ne täydentävät taktista asetelmaa omilla vahvuuksillaan, ja voipa otuksia myös yhdistellä, jolloin osa kevyemmän kaverin kyvyistä omaksutaan kovempaan hirviöön.

Taistelu tosin olisi mielenkiintoisempaa, jos sitä ei olisi niin perhanan paljon ja se ei olisi niin helppoa. Hahmot saavat tasoja villiä vauhtia, ja perusmonsuista kävelee pian päältä ilman sen suurempaa keskittymistä. Satunnaistaisteluita myös tupsahtaa tyhjästä noin viiden metrin välein, mikä alkaa jossain vaiheessa nyppiä. Ainoastaan harvinaisemmat isot monsut ja pomot tarjoavat todellista taktista haastetta. Tasapainotus on siis hakusessa.

Suurempiin mittelöihin liittyy myös välianimaatioihin upotettuja refleksipelejä, mutta ainakin niistä varoitetaan ruutuun ilmaantuvalla Cinematic Action -tekstillä hyvissä ajoin. Ne eivät myöskään pilaa koko taistelua ohi mennessään, mikä on tervetullutta vaihtelua.

Final Fantasy XIII-2 sisältää paljon hyvääkin, mutta minulle se jää valitettavasti heppoisen ja sekavan juonisisällön sekä ala-arvoisen dialogin alle. Maisemat ja taistelunmäiske saivat kuitenkin tarttumaan ohjaimeen silloinkin, kun ei olisi enää ollut pakko. Tätä genreä harrastavat voivat saada tästä irti enemmänkin, ja heidän suosittelen lisäävän arvioon pari pistettä. Uusille pelaajille tämä ei kuitenkaan ole oikea hetki tutustua Final Fantasyn maailmaan.