F.E.A.R. 2: Project Origin

F.E.A.R. oli harvinaisen tiukka yhdistelmä toimintaa ja kauhua. Pelaaja pantiin nokkamiehenä pysäyttämään täysin käsistä riistäytyvää klooniarmeijaa, jota täysin sekaisin mennyt komentaja Paxton Fettel johti telepaattisesti. Kävi ilmi, että Fettel ei ollutkaan yksin ajatustensa kanssa, vaan häntä ohjasi kostonhimoinen henki, Alma. Alma ei ollut mukava aave, vaan holtittomasti vihaansa purkava kummitus, joka poltti, repi, muussasi ja runteli kaiken vastaantulevan. Herttainen haamu huijasi pelaajan vapauttamaan Alman, jonka jälkeen rakas kummituksemme lähti purkamaan loputonta vihaansa koko kaupunkiin ja pelaajaparka jäi ottamaan kopin ydinpommista.

Kakkonen jatkaa miltei suoraan tästä tilanteesta, mutta eri vinkkelistä. Tällä kertaa toiminnan keskellä nähdään tavallinen erikoisjoukkojen tykinruoka, Becket, joka ei pelin alussa omaa mitään ihmeellistä ja kummallista superkikkaa. Tilanne muuttuu, kun ykkösosasta tuttu ydinlataus posahtaa, koko kaupunki sortuu kaaokseen ja sankarimme jää pahan yhtiön vangiksi. Becketille tehdään nopea ja varsin verinen leikkaus, jonka seurauksena omataan ykkösestä tutut ylivertaiset refleksit.

Tällä on kuitenkin hintansa. Becket alkaa nähdä näkyjä, jotka pistävät näkökentän sekaisin. Värien, valojen ja varjojen seassa liikkuu Alma-aave, joka väittämän mukaan halajaa Becketin sielun, mutta samalla mörkömme näyttäisi raivaavan tietä Beckettille. Kulkiessaan läpi kenttien Becket törmää brutaalisti silvottuihin ruumiisiin, jotka Alma on joko polttanut tai muuten vaan repinyt muhjuksi.

Ei silti, ei Becket mitään apua kaipaisi. Mukana kulkee tussari jos toinenkin, joilla niitata vastaantulevia keskelle otsalohkoa. Nopsaan tahtiin palautuvat superrefleksit vaan päälle, niin tähtäimen saa helposti heilautettua hitaasti suojaan syöksyvän soltun pakaralihaksia kohti. Nopeutta tärkeämpi ominaisuus on terävöityneet aistit. Refleksien ollessa päällä viholliset erottuvat taustasta hehkuvina maaleina, joten vainolaisten havainnointi ja siten eliminointi on lasten leikkiä.

Toki vihulaiset ampuvat takaisinkin, mutta Becketin panssari kestää hurjat määrät rankaisua. Ja jos vaikka kävisikin niin hassusti, että takkiin tulee reikiä, voi käyttää yhden mukanakulkevan ensiapulaukun vammojen välittömään hoitamiseen. Niitä, samoin kuin panssareitakin, löytyy joka toisesta huoneesta.

Toisin sanoen, ylimaallisten kykyjensä ja terästäkin kovemman panssarin ansiosta Becket on pysäyttämätön tappokone. Tässä piileekin yksi F.E.A.R. 2:n suurimmista heikkouksista. Mikään vastaantuleva ei ole este, korkeintaan hidaste. Selkeästi hyväksi hiottu tekoäly kykenee koukkaamaan sivustaan ja selustaan, mutta se ei riitä, jos kerran oma hahmo on näin kertakaikkisen ylivertainen. Sama mitä tulee vastaan, se hoideltaan hengiltä alta kymmenen sekunnin. Vain harvemmin näkyvät, voimapanssarissa kököttävät soltut pistävät suojakenttien ja gatlingiensa avulla vähän kampoihin.

Se toinen harmin aihe on kauhuaiheen käsitteleminen. Ykkös-F.E.A.R:issa kauhua käytettiin säästeliäästi ja ilman räiskyviä efektejä. Pelko tuli siitä, kun vastaan tuleva sotilas yhtäkkiä hajosikin sumuksi. Tai kun televisioruudussa näkyi haamutytön valkeat kasvot. Pelko tuli siitä, kun aisteihinsa ei voinut luottaa. Kakkosessa kaikkia säikkyjä edeltää tai säestää hurja väri- ja valoshow. On kuin ylituotettua kauhuleffaa katsoisi, eikä se ole kehu.
Pelissä on kuitenkin ehdottomasti hetkensä. Kun kömpii raunioista keskelle tuhoutunutta kaupunkia ja kaduilla on ihmisten sijasta pommin polttamia tuhkapatsaita, tunnelma on käsinkosketeltavan ikävä. Pimeässä, haamujen riivaamassa koulussa kompuroiminen on myös harvinaisen herkullista.

Jos pelko kuitenkin jää enimmäkseen laihaksi haaveeksi ja vastustajat ovat savikiekkoja, mitä jää käteen? Hyvin toteutettu perusräiskintä. Pelimoottorissa ei ole mitään vikaa, joskaan ei mitään kekseliästäkään. Maasta löytyvät lokikirjat valottavat mielipuolista verinäytelmää sopivan hitaasti, aseiden äänissä on munaa, pelin yleisilme on sopivan synkeä ja musiikki on mukavan painostava. Kenttäsuunnittelu saa myös kiitosta, vaikka välillä kernaasti tietäisikin mihin suuntaan seuraavaksi pitäisi kulkea. Kyllä tätä mielikseen pelaa, mutta hiukan eri lähestymistavalla säikyttelyyn perustuvasta kauhuräiskinnästä olisi saanut suloisen piinaavan kokemuksen.