Neljäs osa melkein mistä tahansa pelistä on jo pienen identiteettikriisin edessä - ottaako äkkiväärä vasempaan vai jatkaako jo tasaiseksi tallattuja teitä? Far Cry 4 edustaa pitkälti jälkimmäistä koulukuntaa, eikä lähde muuttamaan kolmososassa hyvin toimineita juttuja. Tapahtumapaikka on nyt kuitenkin huitaistu muutaman tuhat metriä aiempaa rantalomakohdetta korkeammalle.
Ajay Ghale on saapunut vanhempiensa kotiseuduille Himalayan vuoristolla Kyratin alueelle. Kyrat riutuu sisällissodan kourissa, mutta Ajay haluaa vain kuljettaa äitinsä tuhkat Yhdysvalloista synnyinseuduille tämän viimeisen toiveensa mukaisesti. Suunnitelma menee tietenkin sekaisin heti ensimmäisellä bussireissulla polun johtaessa kapinallisten avuksi sekopäistä diktaattoria vastaan.
Far Cry 4:n suurin heikkous paljastuu jo alkumetreillä, tai paremminkin heti niiden jälkeen. Ajay on hahmona neutraali ja mitäänsanomaton, eikä herätä sen suuremmin tunteita puolesta tai vastaan. Diktaattorina hääräävä eksentrinen pukeutuja Pagan Min on huomattavasti värikkäämpi tapaus kaikilla mittareilla, mutta katoaa kuvaruudusta täysin alun jälkeen. Hiekkalaatikko kutsuu, mutta tarina ei ole lähimainkaan sen mielenkiintoisin lelu.
Edellisosia tai ylipäänsä Ubisoftin viimeaikaisia pelejä pelanneet tunnistavat kuvion välittömästi. Alun sumussa kylpevää karttaa paljastetaan torni kerrallaan, törmäten samalla noin piljoonaan erilaiseen sivuaktiviteettiin. Pääjuoni kulkee verkkaisesti kyljessä, muttei pidä itsestään kummoista meteliä kuin ani harvoin. Tekemistä on tolkuttomasti metsästämisestä linnakkeiden ja tukikohtien valtaamiseen. Ajay voi helposti hukata kymmeniä tunteja riippuliitäessä, salamurhia tehdessä, sotilassaattueita pysäyttäessä ja niin edelleen. Osa tehtävistä aukeaa tukikohtien valtaamisen jälkeen, toisiin - eritoten hyvää karmaa kerääviin tehtäviin - törmää lähinnä sattumalta seikkaillessa. Karma, tehtävät, riittävä määrä kavuttuja torneja ja jumalaton määrä kerättävää pitävät kiireisenä ja avaavat Ajaylle uusia aseita ja kykyjä.
Ensimmäisen persoonan räiskintäpelinä Far Cry 4 hoitaa leiviskänsä hyvin. Erilaisia aseita ja apuvälineitä on alun jälkeen pian melkoinen kavalkadi sarjatulipistooleista tuhottoman tehokkaisiin kranaatinheittimiin, kiikarikivääreihin ja sinkoihin. Aseiden lisäksi mukana rontataan molotovia, miinaa, kykyjä hetkellisesti parantavia ruiskeita ja lihankappaleita lähialueen sekasyöjien houkuttelemiseksi. Jälkimmäinen loihtii esiin satunnaisen paikallisasukin, joten liha kannattaa viskoa vaikka vihollisen jalkoihin pusikosta ennen tukikohdan putsausaikeita.
Tämä monien muiden odottamattomien satunnaistapahtumien tavoin pitää muuten kaavamaiseksi käyvän kartanpuhdistuksen tuoreena. Hyvät aikeet voivat kaatua siihen, että huolimattomasti vipattu polttopullo kärtsääkin omat vastarintataistelijat, kun taas huono suunnitelma voi pelastua satunnaisen elefantin esiinmarssilla kesken tulitaistelun. Näistä hetkistä syntyy niitä oikeita sotatarinoita kavereiden kesken jaettavaksi, koska kaksi kokemusta on harvoin täysin samanlaisia.
Fantit ovat muuten käytännössä nepalilaisia tankkeja ja puskevat surutta niin kuninkaallisen kaartin kiväärimiehet kuin jeepit tieltään. Toinen mainitsemisen arvoinen kulkuväline on hauska mikrokopteri, jonka kyydissä ei kyllä tunne oloaan turvalliseksi mutta maisemien ihailussa sille ei löydy vertaa. Yhteistyötila jäi arviota varten kokeilematta, mutta kopterin kyydissä roikkuva kumppani voi näppärästi toimia vaikka tykkitornina linnakkeen valtauksen yhteydessä toisen kepittäessä ultrakevyttä läpi vihamielisen ilmatilan. Pelaaja vastaan pelaaja -moodi jäi samaten peliseuran puutteessa testaamatta, mutta luvassa on ilmeisesti viisi-vastaan-viisi -mättöä karttaeditorin kera.
Ainakin Playstation 4:llä testattuna peli näytti varsin näppärän näköiseltä ja kuuloiselta. Etenkin laaksoihin avautuvat näkymät lumisten vuorten edessä tekivät vaikutuksen, vaikka leukoja tiputtelevaan ilotulitukseen ei aivan päästäkään. Erityismaininta pitää antaa myös ihanan muhkeille räjähdysefekteille. Yhden käden kranaatinheitin kannattaa hommata plakkariin jo pelkästään partikkelien leikistä nauttimista varten. Äänipuoli hoitaa hommansa hyvin ja esimerkiksi eri eläimet tunnistaa yleensä äänestä kauan ennen niiden bongaamista. Ääninäyttelijöistä kukaan ei nouse hyvää keskitasoa korkeammalle, mutta toisaalta radio-DJ:tä lukuun ottamatta yhtäkään ei tehnyt mieli suukapuloida. Musiikkiraita on sekoitus perinteistä toimintaleffasettiä yhdistettynä nepalilaiseen perinnemusiikkiin.
Voisin kuvitella huolellisen luolien tutkiskelun, alueiden valtaamisen ja nuohoamisen vievän helposti sellaiset 50 tuntia elämästäni. Pääjuonen tosin pelaa paljon lyhyemmässäkin ajassa läpi, mutta läpijuoksulla menettää ison osan sisällöstä. Nelososa ei lähde revittelemään merkittävästi uusilla ominaisuuksilla, vaan tyytyy kasaamaan turvallisen kivijalan päälle nepalilaishenkistä sisältöä. Tarinankerronta jättää kyllä paljon toivomisen varaa. Sen vähäisyyden lisäksi tyyli heittelehtii rankasta sisällissotakertomuksesta extreme-urheiluhömpän kautta psykedeliaan. Minua tämä ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta harmittanut, mutta pieni koherenttius ei olisi ollut pahitteeksi. Nyt rankasta tehtävästä saatetaan siirtyä melkein slapstick-komiikkaan alta viidessä minuutissa.
Sisältöä pelissä on sinänsä vaikka parin perinteisen räiskeen tarpeisiin ja jos edellisosasta tykkäsi, en jaksa kuvitella ettei nelosenkin parissa saisi kulutettua kymmeniä laadukkaita pelitunteja. Harvinainen tapahtumapaikka on hyvin valittu ja mielenkiintoinen. Itse pelin ytimestä ei ole kuitenkaan uskallettu poiketa niin paljon, että innovoinnista voisi antaa täydet pisteet. Sinänsä oli mukava huomata, että Ubisoft onnistui tuomaan ainakin yhden isoista loppuvuoden julkaisuistaan kunnialla maaliin.