The Division 2, betan tunnelmia

The Division 2:n tarinaa ja niin sanottua endgame-pelaamista on jo käsitelty täällä, ja vastaavasti PvP- ja Dark Zone -pelaamista puolestaan täällä. Siksi keskityn tässä beta-raportissani kuvailemaan sitä, miltä pelaaminen tuntuu alkuperäisen The Divisionin parissa noin 300 tuntia viettäneestä veteraanista.

Heti aluksi huomasin betassa sen, että hahmonluonti on todennäköisesti yhtä köyhä kuin alkuperäisessäkin pelissä. Lisäksi oma hahmo on tyystin mykkä ja tyhjä taulu vailla minkäänlaista persoonaa. Se on mitä ilmeisimmin tarkoituskin. Näin ollen jokainen pelaaja saa itse rakentaa hahmolleen taustatarinan pelatessaan. Tai olla rakentamatta, jos niin haluaa.

Ohjaus tuntuu vähintään yhtä hyvältä kuin ennenkin. Muutaman minuutin jälkeen olo on kuin olisi kotiin tullut. Ohjaukseen liittyviä asetuksia on huomattavan paljon, ja niiden parissa kannattaakin käyttää runsaasti aikaa. Näin oman pelikokemuksen pystyy hyvin pitkälle tuunaamaan mieleisekseen. Jostain syystä tekstityksen fonttikoko on häiritsevän pieni varsinkin kaukaa isommalta ruudulta pelatessa. Onneksi kirjainkokoa saa suurennettua. Kaiken kaikkiaan ydinpelaaminen on tehty entistäkin paremmaksi, joka on tietenkin se tärkein osuus tällaisessa pelissä.

Jo muutaman ensimmäisen tehtävän aikana saa kokeiltavakseen runsaasti erilaisia aseita ja varusteita. Näiden käyttöönotto ja vertailu tapahtuu melko tutun näköisissä valikoissa. Silti veteraaninakin joutuu käyttämään hyvän tovin aikaa kaikkien valikoiden ja numeroarvojen ihmettelyyn. Yhden illan jälkeen on jo toki harjaantunut sen verran, että etsimänsä tiedon löytää melko nopeasti. Tavaroiden osalta kaksi ikävää ominaisuutta alkuperäisestä pelistä tekevät paluun. Poimitun tavaran pystyy jakamaan kaverin kanssa vain siinä tapauksessa, ettei ole sitä itse vielä käyttöön ottanut. Lisäksi kaverille voi tavaran antaa vain rajallisen ajan. Toisin sanoen aseita ei voi poimia talteen, ja sitten joskus toiste antaa pyssyjä kavereille heidän sitä pyytäessä. Toinen ikävä palaava ominaisuus on, ettei yhtä ja samaa ammustäydennyslaatikkoa voi käyttää kuin yksi pelaaja kerrallaan. Varsinkin neljän pelaajan joukolla tämän huomaa, kun kaikkien täytyy odottaa kiltisti jonossa vuoroaan päästäkseen täydentämään ammuksiaan. Hyvänä puolena sen sijaan on, että omaan tukikohtaan palatessa ammukset täydentyvät nyt automaattisesti täyteen ilman, että niitä pitää erikseen itse mukaan poimia.

Betassa ei tarinasta saanut kummoista käsitystä, mutta eipä se ole tarpeenkaan. Pelattavana oli ehkä noin neljänneksen kokonaisuudesta kattava alue. Jo näissä avautui runsaasti erilaista tekemistä. Kerättävää roinaa riittää, kaduilla kulkiessa tapahtuu erilaisia satunnaisia asioita, kuten esimerkiksi siviilin lähestyvä teloittaminen tai pahiksien vastaan kävelevä partio. Näihin tilanteisiin saa sitten reagoida tai olla reagoimatta. Turvataloja avataan, tukikohtaa päivitetään ja niin edelleen. Kaikki on esitetty selkeästi kartalla, joten turhaan haahuiluun ei tarvitse aikaa kuluttaa. Lyhyesti sanottuna pelaaminen aukeaa hyvinkin samanlaisen rutiinin tyyliin, mihin avoimen maailman peleissä on totuttu.

Pelaaminen onnistuu yksinkin ihan hyvin. Seurassa pelaamiseen kuitenkin rohkaistaan monin keinoin. Peliseuran etsiminen on aiempaa helpompaa, ja sitä voi tehdä monessakin paikassa. Lisäksi yksin pelatessa vihollisten tulitus keskittyy vain yhteen pelaajaan, mikä tekee etenemisestä selvästi hitaampaa. Toisaalta oppiipahan silloin nopeasti käyttämään The Division 2:n oivaa suojasta suojaan -etenemisen mahdollistavaa ohjausta. Suosittelen kaikesta huolimatta pelaamaan muutaman ensimmäisen tunnin ajan yksin jo pelkästään siksi, että ruudulla vilistävien symbolien ja juoksevien numeroiden kanssa tulee sinuiksi. Kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa, mutta aloittaessa saattaa iskeä informaatioähky veteraanillekin.

Teknisesti The Division 2:n demo toimi hyvin. Muutaman kerran peli heitti ulos palvelimelta kesken kaiken, ja graafisia bugeja tuli vastaan ajoittain. Esimerkiksi maalipurkit saattoivat leijailla ilmassa, ja pahisten räsynykkeanimaatiot päättyä katulampun nokkaan heilumaan. Silti on todettava, että pelaaminen sujui jo nyt suurimmaksi osaksi sujuvasti.

Alkuperäinen The Division oli graafisesti upea, ja jatko-osa on vähintään samaa laatua. Värejä on käytetty rohkeasti, säätilat ja vuorokaudenajat vaihtelevat vaikuttaen oikeasti näkyvyyteen ja sitä kautta taistelun sujuvuuteen. Yksityiskohtia on huima määrä kaikkialla, joka omalta osaltaan lisää vahvasti niin sanottua siellä olemisen tuntua. Musiikki on hieman yllättäen energistä ja konemaista tuoden elävästi mieleen 1980-luvun. Yleensä tällaisissa peleissä ei musiikkiin juuri huomiota kiinnitä, mutta The Division 2:n betassa ääniraita jäi mieleen. Äänimaailma on odotettu eli paikoin suorastaan loistava. Esimerkiksi aseiden ja askelten äänet muuttuvat sen mukaan, missä tilassa sattuu kulloinkin taistelemaan. Äänet kaipaavat myös päivitystä, sillä joskus äänitehosteet puuttuivat kokonaan, tai ainoastaan rätisivät silkkaa häiriöääntä.

Näyttää siis siltä, että The Division 2 todellakin jatkaa siitä, mihin alkuperäinen lopetti. Pelaaminen tuntuu samaan aikaan sekä tutulta että oikealla tavalla aiempaa hiotummalta ja tuoreemmalta. Bungien Destiny 2 tuntui julkaisussaan olevan siinä samassa pisteessä, missä alkuperäinen Destiny oli julkaisussaan. Ubisoftin The Division 2 sen sijaan tuntuu aidolta jatko-osalta alusta alkaen. Maaliskuun puolivälissä päästään katsomaan, millaiseksi kokonaisuus muodostui.