Elvis

Elvis Presley (1935-1977) on maailmanhistorian menestyneimpiä laulajia, ja ainakin elokuvan itsensä mukaan hän on edelleen maailman eniten levyjä myynyt sooloartisti. Vain 42-vuotiaana menehtynyt Elvis ehti saavuttaa kaiken maallisen, mutta ei kuitenkaan näyttänyt juuri itse menestyksestä nauttivan. Baz Luhrmannin ohjaama elokuva Elvis keskittyy ennen kaikkea laulajan ja hänen ketkun managerinsa eversti Tom Parkerin keskinäiseen suhteeseen. Jopa suuri Tom Hanks jää valkokankaalla toiseksi, kun Austin Butler panee parastaan Elviksenä.

Elokuva onnistuu ehkä siinä tärkeimmässä tavoitteessaan. Se nimittäin saa katsojan unohtamaan, että kyseessä on dramatisoitu - ja varmaan myös ainakin osittain fiktiivinen - kuvaus Elviksen elämästä. Butlerin ääni, olemus ja pukeutuminen ovat kaikki niin lähellä aitoa Elvistä, että vaikea tästä on enää paremmaksi laittaa ilman aidon kuvamateriaalin käyttämistä. Muutama vuosi sitten Rami Malek sai Oscar-palkinnon roolistaan Freddie Mercuryna, ja voi hyvinkin olla, että ensi vuonna hänelle tekee seuraa Austin Butlerin Elvis-tulkinta.

Elokuvan toinen tukipilari on jo mainittu Tom Hanksin eversti Tom Parker, joka nostaa paitsi suojattinsa maailmanmaineeseen, myöskin vetää varoja välistä häikäilemättä. Hanks on jälleen taitava roolissaan, mutta jää ehkä tarkoituksella pahasti Elviksen varjoon. Kuitenkin myös Hanks onnistuu siinä, että katsoja näkee valkokankaalla ennen kaikkea nimenomaan epärehellisen managerin, jonka hämäräperäisyyden vuoksi Elvis ei koskaan päässyt esiintymään Yhdysvaltojen ulkopuolella. Hämärän peittoon jää se, miksi Elvis alusta loppuun asti alistui managerinsa ohjaukseen ilmassa olleista huonoista merkeistä välittämättä.

Elviksen elämän suurta rakkautta Priscilla Presleyä esittää Olivia DeJonge, joka on yllättäen huomattavasti esikuvaansa kauniimpi. Muuten vaimo lapsen kera roikkuu mukana tarinan taustalla oikeastaan juuri sellaisin juonenkääntein kuin voisi odottaakin. Epäselväksi jää, miksi juuri Priscilla oli se, jonka Elvis kaikkien muiden ihailijoidensa joukosta valitsi. Ehkä se vaatisi kokonaan toisen elokuvan.

Kestoa riittää 2h 40 min, ja yllättäen alku on se kokonaisuuden heikoin osuus. Rauhaton kamera tuntuu pyörivän missä sattuu, ja yleinen meteli vaikeuttaa tilanteiden hahmottamista. Toteutuksessa yhdistyvät nykyajan musiikkivideot Elviksen tuotantoon silloin, kun tarina vaatii musiikkia. Ja sitähän se usein vaatii. Loppua kohti tarinankerronta asettuu helpommin seurattaviin uomiinsa, ja ehkä vajaa puolet elokuvasta käsittelee Elviksen elämän viimeistä 5-6 vuotta Las Vegasissa. Jostain syystä Elviksen ura elokuvanäyttelijänä ohitetaan häiritsevän nopeasti. Itse muistan artistin nimenomaan länkkäreistään, joihin Elvis itse teki tunnusmusiikin.

Levoton leikkaus, liian pitkä kesto ja joidenkin päähenkilön elämänvaiheiden ohittaminen aivan liian nopeasti eivät muuta sitä tosiasiaa, että Elvis on vaikuttava elokuva. Vanhemmalle sukupolvelle tarjolla on oiva mahdollisuus muistella sitä omaa nuoruutta, ja hieman nuoremmille kyseessä on tilaisuus perehtyä populaarikulttuurin historian ehkä valovoimaisimpaan esiintyjään.